Den härliga Ingrid

Hämmentävä lähtö.

2006-08-13T16:58:00.000+03:00

Hassua. Huomenna tähän aikaan olen jossain ihan muualla. Ei voisi olla sekavampi lähtöfiilis - meininki on ollut vähän kyseenalaista viime aikoina, ja olen taas muun muassa herännyt ihme paikoista. Vaikka nukuinkin yksin. Ja se ois voinut olla se closure, jonka tarvitsin, mutta ehei. Asiat voi tehdä itselleen vaikeaksi.

Mieli poksahtaa ristiriitaisuuteen, mutta luotan siihen, että maisemien vaihtuminen tekee ihan hyvää.

Katsotaan, jatkuuko tää tarina enää.

Good Riddance

2006-08-10T20:12:00.000+03:00

Musta ei ole ikinä aikaisemmin ollut näin vaikeaa lähteä pois. Lähden vain tietyksi ajanjaksoksi ja tiedän, että voin tulla takaisin melkein milloin vain, mutta silti meinaan purskahtaa itkuun kun radiossa soi Kaija Koon Kylmä ilman sua. Säälittävää.

Heinäkuu meni kohisten ohi, ja humps, nyt tuntuukin että kesä on loppu. Kamaluus. Tuntuu, että nyt viimeistä kertaa istuu terassilla, kuuntee jazzia, kävelee tämän kaupungin lämpimässä yössä ja näkee näitä rakkaita täällä tänä kesänä. Elokuun ensimmäinen viikkokin kului epätodellisuudessa, kuin toisessa maailmassa, ja paluu sieltä oli aika hirveää. Onneksi mahalaskua arkeen pehmensi villi seikkailu Lahden kautta takaisin lähtöruutuun. Matkamuistoksi sai pirunmoisen väsymyksen ja vienon krapulan, mutta se kannatti, sen verran hauskat bakkanaalit tuli puolivahingossa pidettyä.

Olo on sekava, jännittynyt ja vähän haikea. En osannut epäilläkään, että lähtö pois täältä voisi saada mut surulliseksi. Kai tämä tästä, sitten kun pääsee perille ja alkaa tapahtua paljon kaikkea uutta, ajatukset saa keskitettyä siihen täysillä.

On pakko lähteä, jotta voi joskus palata. Ei saisi ajatella niin päin, että mistä kaikesta jää paitsi, vaan mitä kaikkea uutta saakaan kokea.

Media Player soittaa Egotripin Asfaltin pintaa ja mun on ehkä pakko nyt mennä pakkaamaan ennen kuin oikeasti alan vollottamaan.

Painajaisia ja sensellaista

2006-07-26T19:56:00.000+03:00

Oon jo ihan hullun ahdistunut siitä, miten pian kesä loppuu. Viime viikot ovat olleet niin hektisiä, että pää on alkanut seota, ja pyöritystä vielä yli viikko jäljellä. Katsotaan iskeekö hermoromahdus vai selviänkö elokuussa uusiin kuvioihin ilman reissua Lapinlahteen.

On vaikeaa olla ilman jotakuta, josta tykkää, vaikka tietää hyvin, ettei pitäisi nähdä ollenkaan. Viime viikolla K oli niin hassu kun annoin sen ajaa meidän uutta autoa. - Turbo! Turbo! se iloitsi, ja mua nauratti. (Pojat ja autot, voi hyvänen aika.) Nyt ikävä on harmillista kyllä taas miltei raastava. Tunteet niin ristiriitaiset: ahdistuneisuus, odotus, pelko, pakahtuminen, halu, suru, onnensekainen ihmeellinen ihastus. Omatunto kirkuu kuin viimeistä päivää, mutta en voi sille mitään. Uh ja äh ja kamalaa ja voi itku.

Minä ja M ollaan nähty painajaisia ristiin. Se näki unta siitä, että olin suuttunut sille ja vice versa. Oon älyttömän pahoillaan siitä, miten tilanne on vaikuttanut meidän ystävyyssuhteeseen, vaikka mitään ei ole edes tapahtunut. Kai sen voi aavistaa. Inhoan itseäni siitä, että annan meidän ajautua tällä lailla erilleen.

Nyt ei tee mieli muuta kuin vetää perseet.

500 miles

2006-07-19T23:33:00.000+03:00

Monet ystäväni ovat nyt saaneet opiskelupaikan. Rankka välivuoden aherrus ja kevään hullu luku-urakka on palkittu, ja olen maailman onnellisin ja ylpein heistä kaikista. Ihan mieletöntä, miten fiksuja kavereita voi olla, muuta en voi sanoa. Kuitenkin nyt, kun useampi skumppapullo on tullut korkattua ja alkuhuuma alkaa laantua, todellisuus paukahtaa päin kasvoja. Tuntuu, että vanha kaveriporukka hajoaa lopullisesti, leviää ulottumattomiin. Syksyllä olemme kaikki ihan ympäri Suomea.

On kamala ajatus, että kaikki ovat niin kaukana. Ja kaikki meistä saavat täysin uudet ystäväpiirit ja lopulta ehkä jämähtävät niin tiukasti kuvioihinsa, etteivät välttämättä edes osaa enää kaivata niitä vanhoja. Se on ihan pirun surullista. Mutta ilmeisesti myös ihan luonnollista kehitystä.

Lähdin juuri kotiin yksistä illanistujaisista ja mietin tätä kaikkea. Miten kaikki tulee muuttumaan. Miten paljon tulen kaipaamaan kavereitani. Olen saanut ihan bonuksena viettää viime vuoden vielä tavallaan sitä turvallista ja samaa vanhaa elämää, johon olen tottunut, ja niiden ihmisten kanssa, jotka ovat mulle maailman tärkeimpiä. En haluaisi lähteä - vaikka tiedänkin, että palaan vielä - enkä haluaisi että kukaan muukaan lähtisi. Muutos on niin pelottavaa.

Olin niin haikeassa mielentilassa ja väsynyt eilisen hummaamisyön jäljiltä, etten ensin meinannut saada autoa pois taskuparkista, ja kun vielä otin jossain vaiheessa väärän kaistan ja jouduin melkein Seurasaareen (kääntymiskiellot ovat saatanasta) olin purskahtaa itkuun. Lopulta selviydyin motarille ja totesin, että ei kannata ajaa autoa, jos on liikuttunut. Melkein yhtä paha kuin olisi humalassa. Wah.

Mutta joo. Kai tän kaiken vaan kuuluu tapahtua. Ja kai siihen on luotettava, että tosiystävät säilyvät, olivat välimatkat miten pitkiä hyvänsä.

Mökki, menneisyys, mieleenjuolahdus.

2006-07-15T20:32:00.000+03:00

Mökillä on mukavaa. Menneisyys on siellä niin läsnä: leivinuuni, evakkomatkalta peräisin olevat matka-arkut ja mummin virkkaamat kaulahuivit. Se on ihanan rauhallinen paikka, jonka en ikinä haluaisi muuttuvan - suorastaan suutuin, kun kuulin äidin suunnittelevan seinien maalausta eri väriseksi. Ei se vaan käy päinsä!

Mun lähimenneisyys on muutenkin yhtäkkiä läsnä. Se nukkuu tuossa seinän takana ja viipyy täällä nyt jonkin aikaa. Pariin vuoteen ei olla nähty, ja kaikki on kuin ennenkin ja silti niin erilaista. Totta kai, sillä viimeksi tilanne oli niin eri. Musta tuntuu, että kestää hetki sulatella tätä jälleennäkemistä ja sen herättämiä fiiliksiä. En oikein tiedä miten olla.

Se on kamala se yksi kesärenkutusbiisi, jossa sanotaan, että kesä on kupla joka kohta puhkeaa (tai jotain sinne päin), tilulii. Jotenkin hirveän raakaa. Tosissaan jos ollaan, niin kesä on kupla, mutta ei sitä saa ääneen sanoa. Eikä ainakaan missään muka-pirteässä kesähitintyngässä. Räyh.

Kyseenalaistaminen kielletty

2006-07-10T19:26:00.000+03:00

Uh. Luin juuri loppuun Tuomas Vimman Helsinki 12 -kirjan ja en tiedä haluaisinko oksentaa vai nauraa hysteerisesti. Se oli kyllä kaikessa kammottavuudessaan ihan hyvä mutta varsin ällötysreaktioita herättävä. Pitää seuraavaksi lukaista jotain hilpeämpää, ettei jää paha maku suuhun.

Olen oppinut paljon sitten viime kirjoituskerran. Ensinnäkin, jos on menossa viikonloppuna hienoihin iltapukujuhliin, ei välttämättä ole hyvä idea juoda viikolla itseään sellaiseen humalaan, että haluaa kiivetä jokaiseen vastaantulevaan puuhun ja esittää akrobatiaa. Torstaiaamuna kirosin Hardy's Bin 141:n ja mustelmaiset käsivarteni, mutta totesin sitten, että pienet ruhjeet kertovat elämästä, ja ilta oli ollut ihan hauska all the same.

Viikonloppu oli aurinkoinen, jännä ja viihdyttävä, ja Hamina on kiva kaupunki, mutta RUK:n kurssijuhlasta nauttivat varmasti eniten seurustelevat parit, sen verran kiusallisen romanttiseksi se oli suunniteltu. Meinasin kuolla kuumuuteen pitkässä iltapuvussani ja niin varmasti myös kaikki upseerioppilaat, jotka raukat joutuivat viettämään juhlan villakankaisessa uniformussaan. Välillä meininki oli kuin festareilla, maa pölysi ja juhlakansa joi bisseä muovimukeista nurmikolla istuskellen - ainoastaan pukukoodi oli ehkä hieman eri. Tyllikangas on muuten saatanasta. Aion repiä sen irti mekostani ja polttaa roviolla, perkele! (12 tuntia juhla-asussa saa mun naiselliset puoleni kukoistamaan, kuten huomaatte.)

Toinen asia, josta olen oppinut nyt paljon uutta on tuo ihana instituutio nimeltään armeija. Väittelin avecini kanssa kurin tarpeellisuudesta ja älyttömiltä tuntuvista säännöistä, mutta kuulemma on osattava viikata päiväpeitteensä oikein, sillä kaikkia käskyjä tulee tosipaikan tullen osata totella salamannopeasti, miettimättä ja kyseenalaistamatta. Siksi kuri on kova pienimmissäkin asioissa. Mua ei kyllä innostaisi sellainen työympäristö, jossa esimiehen sanaa ei laisinkaan saa jäädä miettimään, ja parannusehdotukset ovat pannassa. Äh, ehkä mun on turha yrittää ymmärtää näitä juttuja. Sielläpähän jäpittävät.

Nyt mieleni tekee mökille uimaan, saunomaan ja lukemaan ikivanhoja Seura-lehtiä verkkarit päällä riippukeinussa. Suoritan pakomatkani pois kaupungista huomenissa. Vaikka tykkään olla täällä, tässä kuumuudessa on paljon miellyttävämpää loikoilla laiturilla kuin käristyä Helsingin kaduilla. Tää on luultavasti hyvä peliliike myös sen yhden etäisyydenottamisyrityksen takia. Herra Kielletty on nimittäin ryhtynyt soittelemaan mulle kännipuheluita, mikä sinänsä saattaa olla ihan viatonta, mutta herättää epäilyksiä pahemman kerran. Nyt ei ole varaa ryssiä kaikkea. Rauhoitan siis hermojani loppuviikon landella ja otan armeijan opit käyttöön - tätä käskyä tulee totella ja piste - mun pitää vain olla miettimättä sitä, eikä mitään muttia! Ymmärretty?

Vanhaksipiiaksi

2006-06-28T21:07:00.000+03:00

Kaikkihan haluavat seurustella, se on aika perusoletus. Kaikki tykkäävät, kun joku tuo kukkia, pitää hyvänä ja laulaa serenadeja ikkunan alla. Vaiko sittenkään? On jännä, miten aina jaksetaan peräänkuuluttaa romantiikkaa ja söpöilyä, mutta sitten tosipaikan tullen ei osatakaan suhtautua siihen laisinkaan vakavalla naamalla. Walter de Camp pui tätä dilemmaa uusimmassa City-lehdessä, minä taas päiväkahveilla tänään ystävättärieni seurassa.

Onko nykyajan ihmisistä tullut niin kyynisiä, että rakkaudentunnustuksiin ja hempeydenosoituksiin vastataan automaattisesti tukahdutetulla naurahduksella, joka ilmaisee kutakuinkin seuraavaa: niin joo vittu varmaan. Olen ymmärtänyt, että yllättävän monilla on tällainen ongelma. Nämä ihmiset eivät ole seukkaajia luonteeltaan, tai vaikka olisivatkin, heidän ylenkatsova asenteensa karkottaa nopeasti potentiaaliset kumppanit. Ja kuitenkin käy hirvittävän usein niin, että hempeilijä ei löydä toista hempeilijää, eivätkä kyynikot kestä toisiaan. Mikä järjetön epäbalanssi maailmassa vallitsee!

Tuntuu, että ihmiset hakeutuvat jatkuvasti suhteisiin, jotka ovat epätasapainossa - kuten hoivaaja-hoidettava -suhde. Sellaisessa toinen osapuoli kokee suurta paloa "pelastaa" toinen tai parantaa tämän elämäntapoja jollain lailla. Suhteessa käy harvemmin hyvin: joko hoivaaja lopulta kyrsiintyy, kun mitään muutosta positiiviseen suntaan ei tapahdu, tai hoivattava kyllästyy siihen, että hoivaaja yrittää väkisin muuttaa hänen elämäänsä (jossa yleensä ei omasta mielestä ole juurikaan vikaa). Naisten äidillisistä piirteistä ehkä johtuu, että hoivattava suhteessa on harvemmin se kauniimpi puolisko. Joskus on kuitenkin niinkin päin - ehkä sellaiset naiset etsivät sitten isähahmoa - ja voisin melkeinpä väittää, että se kannattaa. Nuo naiset tuntuvat vetävän miehiä puoleensa kuin magneetti. Oikeastaan ihan ongelmaksi asti!

Ja onhan parisuhteessa aina niitä arkisiakin ongelmia. Jos ei ehdi näkemään tarpeeksi usein, jos toinen jättää aina likaiset sukat tuolille tai jos toinen on kavereita hottis-eksänsä kanssa, suhde saattaa jo natista liitoksissaan. Sitä paitsi se voi jättää vuosia kestävän päähänpinttymän tai pahan olon jälkeensä.

Miksi pitäisi aina pyrkiä seurustelemaan, kun se vaikuttaa jo valmiiksi ihan kamalalta ajatukselta? Itse lukeudun juuri siihen kyynikkokastiin, josta pahimmassa tapauksessa kuoriutuu esiin ärsyttäviä hoivaajapiirteitä, ja kaiken lisäksi olen aika helvetin valikoiva ja vaikea. Ihastun niin vääriin henkilöihin, että tekee mieli hakata päätään seinään. Ehkä pitää vain luovuttaa suosiolla - seukkaaminen ei ole mua varten enkä mä seukkaamista!

Festarimeininkiii!

2006-06-26T12:49:00.000+03:00

Ääni on käheä, maksa poksahtanut ja univelkaa riittäisi vuorokauden ympäri nukkumiseen. Eilen hinkkasin puoli tuntia mustia jalkoja puhtaaksi ja hyödynsin muutenkin jokaikistä kotoa löytämääni hygieniavälinettä kynsiharjasta korvapuikkoon. Voi pojat, kun suihku voi joskus olla taivas maan päällä. Infernaalinen viivekrapula ei ole vieläkään iskenyt, joten huh, taisin selvitä ilman!

Juhannuksen riekuin siis Raumanmerellä, vaikka jotkut kaverini tätä päätöstä paheksuivatkin. Pöh, minä näin Paula Koivuniemen ja keräsin seitsemän kukkaa tyynyn alle - yrittäkääpä pistää paremmaksi! Tähän mennessä en ole huonoilla festareilla käynyt, eikä Rauma ollut poikkeus. Sää oli aurinkoinen ja festarikommuunimme letkeä. Go with the flow -motto takasi mainion meiningin ja Zen Cafen Todella kaunis sai miltei kyyneleet silmiin.

Nyt aion ryhdistäytyä taas hetkeksi ja aloittaa terveellisen elämän - siihen kuuluu töitä, urheilua ja vähemmän ryyppäystä. Tavoitteena on myös löytää kämppä ensi syksyksi ja muutenkin suunnitella tulevaisuutta vakavammalta kannalta. Vaikka välillä tuntuu siltä että viihdyn täällä niin hyvin, etten haluaisi minnekään, olen nyt päättänyt lähteä. Tiedän, että loppupeleissä uusiin kuvioihin siirtyminen tekee aina hyvää. Ensi vuodesta tulee taas jännä ja erilainen, ja sen jälkeen olen vanhempi ja viisaampi.

Niin, no ainakin vanhempi jos ei muuta.

Pekonipähkinäjäätelöä sydänsuruihin.

2006-06-20T12:10:00.000+03:00

"Kun naiset kokoontuvat viettämään tyttöjen iltaa ne katsoo rakkauselokuvia, puhuu kuukautisista ja syö pekonipähkinäjäätelöä."

Näin totesi herra K joskus aikoinaan. Tyhjentävä kommentti.

Juuri nyt syön jäätelöä, mutta päässä eivät onneksi pyöri sydänsurut, eikä jäätelö ole pekonipähkinää vaan banaani-suklaa-toffee triosekoitusta. Sen sijaan mietin tässä yleistyksiä ja ennakkoluuloja, joita tuntuu sinkoilevan joka suunnasta. Onhan aika järjetöntä, että vaikkapa asuinpaikan, ihon- tai hiustenvärin tai sukupuolen perusteella määritellään, millainen joku on luonteeltaan tai miten tulisi käyttäyttyä.

Vanhat mustavalkoiset Suomi-filmit ovat mainio esimerkki naisten luonteen yleistämisestä 40-luvun aikoihin: niissä tuntuu esiintyvän ainoastaan naiiveja, ailahtelevia ja avuttomia hempukoita, jotka kapsahtavat sankarin kaulaan kun tämä vain sormiaan napsauttaa. Sellainenko sitten pitäisi olla? Jestas sentään.

Kyllä tytöt puhuvat muustakin kuin pojista ja sydänsuruista. Ainakin toivon niin! Itse tykkään käydä keskusteluja maailmasta, mielenkiintoisista uutisista ja joskus jopa politiikastakin. Ystävänikin ovat sellaisia, jotka tietävät, mikä oli Kuuban ohjuskriisi ja millainen Venäjän demokratiatilanne nykyisin on. Pidän sitä yleissivistyksenä, mutta toisaalta en olekaan ihan varma, onko minun ystäväpiirini vain epänormaalin kiinnostunut muistakin asioista kuin meikeistä ja dokaamisesta.

Ja K:lle voisin heittää pallon takaisin: miehillä on vain neljä puheenaihetta. Viina, autot, naiset ja armeija.

Busy relaxin'

2006-06-15T10:44:00.000+03:00

Multa alkaa loppua kesken sellaiset adjektiivit kuin paras, mieletön, tajuton, uskomaton ja mahtava. Mutta kun on pakkolomalla, ei voi muuta kuin tehdä juuri niitä maailman siisteimpiä juttuja, joista on koko talven haaveillut! Kyllä silloin on jo syytäkin hehkuttaa ja puhua superlatiivein.

Eilen hengailtiin meillä koko päivä, grillattiin ja juotiin boolia. Illalla jatkettiin Herra Johnsonin keikalle Kuudenteen linjaan ja siitä ei voi muuta sanoa kuin - parastamieletöntätajutontauskomatontamahtavaa! DJBB:n vetämästä show'sta paistoi sellainen rakkaus ja palo musiikkiin, että huomasi heidän nauttivan aivan yhtä paljon kuin yleisö. On hienoa nähdä jonkun tekevän työtä, josta tykkää noin älyttömästi.

Bändin uudella levyllä on monta hyvää kappaletta - jotka muuten kuulostavat jopa vielä paremmalta livenä - ja lyriikat ovat mainioita! Lisäksi Emma Salokoskella on kaunein ääni, jonka tiedän. Yksi lempparibiiseistäni on tämä.

Now let's go
Strolling down the sidewalk slowly and discover
Everything that's best about the city in the summer

Nyt noudatan tuota neuvoa, sillä sisällä ei saisi olla tällaisella säällä.

Ei eli juu

2006-06-11T22:32:00.001+03:00

En olisi uskonut vielä pari viikkoa sitten, että eräät jäädytetyt tunteet nousisivat pintaan enää koskaan. Olen pitänyt huolen siitä, että yksi herra on pysynyt erittäin kiellettynä tapauksena, ja viime aikoihin asti olen kyennyt takertumaan kynsin ja hampain siihen mielikuvaan.

Jos toinen provosoi, voi käydä huonosti. Eikö totta? Vaikka hyvin voi olla, että kuvittelen kaiken. Toivon niin mutta toisaalta toivon, että erehdyn. Äh, lienee parasta vain pitää etäisyyttä.

Jos multa kysyttäisiin, tykkäänkö siitä, sanoisin ei - eli tarkoittaisin kyllä. Niin on usein asian laita kun on kyse tämäntyyppisistä asioista, huomaan sen itsessäni ja muissa. Kieltäminen on yhtä kuin myöntäminen.

Ei eli juu eli en sano suoraan mutta ymmärrät mitä tarkoitan?

Tää vuodenaika vie rappiolle.

2006-06-11T01:30:00.000+03:00

Aikamoinen tunteiden skaala on tullut elettyä viimeisen viikon aikana. Täysin ääripäästä toiseen, mielettömästä onnellisuudesta musertavaan epätoivoon - ja kaikkea siltä väliltä. Olen potenut huonoa omaatuntoa ja hakannut päätäni seinään mutta myös todennut, että olen aika vahvalla ja itsevarmalla päälläkin silloin tällöin. Olen myös polttanut liikaa ja käyttänyt alkoholia sen verran, että eräs tuttu, joka itse ei ole mikään absolutisteista absulutistein, kutsui siepoksi. Onko tuossa nyt laitaa!

Joskus viattomalta kuulostava illanvietto saattaa päättyä huonostinukuttuun yöhön vietettynä tippumaisillaan sängyn reunalta. Joskus krapula-aamu ja mäkkäriruoka voi keventää mieltä suuressa määrin. Joskus täysin vasemmalla kädellä heilautettu juttu saattaa johtaa mitä mainioimpaan tulevaisuudensuunnitelmaan.

Olen lusmuri töiden suhteen ja keräilen edelleen helluntaiheiloja, vaikkakin valikoiden. Haluaisin purjehtimaan ja retkelle Suomenlinnaan sekä treffeille Tamminiemen kahvilaan. Eilen heitin järveen talviturkin karvalakkeineen. En ole nukkunut pariin päivään kotona ja käytän rahaa suhteellisen huolettomasti, jos se parantaa elämänlaatua. Valvon öitä ja tykkään. Kaikki alkaa olla niin spontaania, hullunhauskaa, absurdia ja levotonta, että ei voi todeta muuta kuin kesä.

Tajutonta!

2006-06-05T17:32:00.000+03:00

Mulla oli lauantaina yksi elämäni hienoimmista päivistä ja elän vieläkin sen huuman ja hurmoksen jälkimainingeissa. En olisi halunnut sen loppuvan i k i n ä.

Kotijuhliin ei tullut niin paljon ihmisiä kuin oli kutsuttu, mutta juuri sopivasti että syntyi lämmin ja tiivis tunnelma, kun uloskaan ei päässyt sateen takia. Ilahduttava määrä kavereita ja opettajiakin kävi, ja lahjat olivat mieluisia - ei liikaa turhuuksia, kuten superkalliita Pentikin astioita tai kalevalakoruja! Yo-todistusta ihailtiin niin paljon, että mua vaivaannutti hieman, ja viime viikolla aherretut leivonnaiset tekivät kauppansa.

Ilta taas oli jotain niin uskomattoman siistiä, etten löydä sanoja. Meri oli sumuinen ja kaunis. Bileet baarissa jatkuivat mahtavalla meiningillä pilkkuun asti ja paikalla oli niin paljon mulle rakkaita ihmisiä, että jos olisin ehtinyt hetkeksikään pysähtyä, olisin varmaan alkanut itkemään. Onneksi siis en pysähtynyt, vaan sain nauttia ja tanssia kuin hullu koko illan. Yhtään rahaakaan ei kulunut - kyllä uudelle ylioppilaalle tarjotaan!

Ihmiset öisessä Helsingissä huutelivat onnentoivotuksia lakin johdosta, kun kävelimme mielenkiintoisella kokoonpanollamme pikkutunneilla läpi kaupungin. Jatkojen jatkoilla sitten juotiin vielä lahjaksi saatua skumppaa aamun sarastukseen, ja kävin hyviä keskusteluja yksien ihanien herrojen kanssa muun muassa elämästä ja ruohonleikkureista.

Välillä on myös mukavaa herätä käpertyneenä rakkaan ystävän kainaloon. Turvallinen ja onnellinen olo. Syötyämme aamiaiseksi pizzaa selviydyin lopulta takaisin kotiin ja illan möhnötin neiti Maailman Parhaan kanssa sohvalla puolinukuksissa, kummelin pyöriessä taustalla. Voiko olla parempaa.

Kuten sanoin, olo on vieläkin euforinen.
Lakkiaiset pitäisi olla joka päivä!

Jotain rajaa.

2006-05-26T00:22:00.000+03:00

Olen silloin tällöin kirjoittamisvimmassa haaveillut toimittajan työstä. Se vasta olisi mahtavaa; näen jo itseni Hesarin Kuukausiliitteen tai ulkomaaosion sivistyneenä ja arvostettuna kirjoittajana tekemässä mielenkiintoisten ihmisten syvällisiä ja kärkeviä haastatteluja sekä intellektuelleja analyysejä päivän polttavista puheenaiheista ja nykymaailman tilasta.

Totuus kuitenkin voisi olla karumpi: entä jos kouluttatuisin suurella vaivalla alalle, jonne on muutenkin hurjasti tunkua ja päätyisin tekemään juttuja Seiskan tapaiseen törkylehteen, joka syöpöttelee naurettavilla lööpeillä - turhista julkkiksista puhumattakaan - ja jonka ainoa tarkoitus on tuottaa mahdollisimman suurta voittoa, viis mistään journalismin etiikoista tai yksityisyyden suojista. Tuo samainen lehti julkaisi keskiviikkona kuvia Lordi-yhtyeen Tomi Putaansuusta ilman maskia, vaikka bändi oli varta vasten kauniisti pyytänyt viestimiä olemaan tekemättä niin. Piru vie, sanon minä. Ärsyttävää, että jotkut eivät osoita minkäänlaista kunnioitusta toisen yksityisyyttä kohtaan.

Tuollainen toiminta saa minutkin epäilemään, haluanko olla tulevaisuudessa media-alalla, kun meininki siellä tuntuu muuttuvan koko ajan raaemmaksi ja markkinahakuisemmaksi. Tahdon ammatin, jonka harjoittaminen on mielestäni moraalisesti oikein. Eipä tietysti kukaan tulisi törkylehtien toimittajaksi pakottamaankaan - mutta ylipäänsä olisi kuitenkin mielekkäämpää todeta, että olen lääkäri, parannan ihmisiä kuin "olen reportteri, rikon ihmisten yksityisyyden suojaa ja pahoitan heidän mieltään."

Täällä voi boikotoida 7 päivää -lehteä kirjoittamalla nimensä adressiin.

Hallelujah ja kiekkokin on repussa!

2006-05-21T23:42:00.000+03:00

Eilen katselin pahaa-aavistamattomana jotain tylsähköä Bruce Willis -elokuvaa (ei siinä mitään, ihana mies, mutta leffa ei sytyttänyt), jossain vaiheessa kyllästyin ja ryhdyin surffailemaan kanavilla. Mitäs muuta kakkoselta tulikaan kuin ah-niin-ihanat Eurovision laulukilpailut! Tuumasin, että näitä ei olekaan moneen vuoteen tullut katsottua, ja jumituin räkättämään perseenvetkuttaja-tissiblondeille, joiden laulujen sanomat tuntuivat unohtuneen sinne toisen minihameen taskuun.

Lordi oli ehdottomasti piristävän erilainen esiintyjä Euroviisuissa kaiken sen jumputusteknon, hiuslisäkkeiden ja botoxin seassa, vaikka itse en sen tyyppisen musiikin kuluttaja olekaan. Mutta mikä show, mitkä liekit, mitkä hulvattomat viestit pisteidenlaskun aikana ja miten sympaattiset bändin jäsenet. Vaikka aluksi en meinannut ottaa uskoakseni, että Suomi voittaa Euroviisut (!) minun elinaikanani, eipä sinänsä pitäisi ihmetellä hyvää menestystämme. Olen ylpeä, että suomalaiset uskalsivat lähettää jotain niin omaperäistä edustamaan maataan Ateenaan. Oikein! Kapina purkkapoppia vastaan! Hurraa!

Ja sitten vielä pronssia lätkässä. Voi kun oli miellyttävää nähdä leijonat iloisina sen ainaisen musertuneisuuden sijaan. Ah, kaikki ne suloiset, hampaattomat hymyt! Onnea heillekin, hieno peli! Kanada kebabkioskille, totta vie.

Nyt on ehkä aika nukkumaanmenon, joskus myöhemmin saatan kertoa Purjehtivan Poikaystävän Metsästyksestä, Maansirtokoneen Kuljettajan Unelmista sekä Ihmissuhdekaavion Avittamista Oivalluksista. Sitä odotellessa.

Kylmä kalja kaunistaa, Itä-Helsinki ihmetyttää

2006-05-08T23:25:00.001+03:00

Ah, lempivuodenaikani on täällä! Päivärytmini kuuluu nykyisin terassi-työt-terassi, mikäli se vain on mahdollista. Vaihtoehtoisesti voi mennä pussikaljalle mikä on myös kerrassaan mainio tapa viettää näitä kesäisiä päiviä. Lukeminen pääsykokeisiin on siis hävitty peli, mutta miksi lukea, jos mieli muuttuu parin päivän välein tähän tapaan: "Hmm, entä jos oonkin koko ajan halunnut lääkikseen, mutten ole vain tajunnut sitä aikaisemmin. Tai sitten voisin mennä eräopaskouluun. Niin tai Ruotsiin."

Argh.

Nojaa, voisin joka tapauksessa kiljahdella ilosta joka aamu, kun herään auringonpaisteen lämmittämään huoneeseen. Kirmaan suoraan ulos syömään aamiaista ja yritän kovasti siinä sivussa saada hieman väriä, jotta en näyttäisi aneemiselta lakkiaispäivänä valkoisessa mekossani.

Viime aikoina työnteko on avartanut kummasti maailmaa. Itä-Helsinki ja monien sen asukkaiden elämäntarinat ovat tulleet tutuksi, ja olen huomannut oppineeni sellaista arkipäivän huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, joka aivan liian helposti unohtuu. Kaikkien pitäisi jonkin aikaa kokeilla millaista asiakaspalvelutyö on, jotta muistaisi moikata bussikuskia, kiittää marketin kassaneitiä ja hymyillä tarjoilijalle. Se ei nimittäin vaadi paljoa itseltä mutta saattaa pelastaa yhden raskaan työn raatajan päivän. Samoin joskus voi olla yllättävän hyvä kokemus - kummallekin osapuolelle - jäädä hetkeksi juttelemaan pultsarille. Ihan vain kuuntelemaan ja kohtelemaan kuin ketä tahansa, eikä aina vain kiertää kaukaa nenäänsä nyrpistellen. Ihmisiähän kaikki ovat hyvänen aika ja ansaitsevat inhimillisen kohtelun.

Ihmissuhteet on ihan outo juttu, enkä yhtään tiedä missä mennään tällä hetkellä vai mennäänkö ylipäänsä missään. Olen tyytyväinen siihen, että nollatoleranssilinjani ansiosta olen ainakin välttynyt ikävyyksiltä sillä saralla. Herra H:lla on ilmeisesti huono omatunto, koska tämä soitteli vapun jälkeen ja pyysi käymään. Erityisen mukavaa taas on se, miten hyvin tultiin toimeen herra Alkuvuoden säätöni kanssa kun viimeksi nähtiin. Suorastaan ilahduttavaa. Eräs tulenarkana pitkään pysytellyt kaverisuhde taas tuntuu nyt olevan ihan hyvällä mallilla, mutta pelkään, että jotain vielä kytee pinnan alla. Ei kannata vahingossakaan puhaltaa, jottei se roihahda ilmiliekkeihin kuin makasiinit konsanaan.

Nyt on taasen sata projektia vireillä ylppärijuhlien jatkojen järjestämisestä kesän aikataulun suunnitteluun. Mukaan tulisi mahtua ainakin yhdet festarit, mökkeilyä, juhlia, grillailua, rannalla käymistä, töitä, reissaamista Suomessa ja leireilyä sekä mahdollisesti jopa eräät fiinit tanssiaiset... En jaksa odottaa!

Toisaalta ei tarviikaan, koska mulla on jo kesä. Ja vain jonkin verran tekemistä. Sekin ihan miellyttävää.

Suomalaisen työn päivä.

2006-04-29T12:43:00.000+03:00

Ilmeisesti vappu tulisi viettää katselemalla Mantan lakitusta, syömällä piknikkiä ja riehumalla perseet olalla Ullanlinnanmäellä. Mun vappuun ei kuulu yhtäkään edellä mainituista: vapun alkuperäisen teeman mukaan vietän juhlan - missäs muualla kuin työn parissa. Hurraa? No jaa, oma valinta.

Yritän ajatella asian hyviä puolia. Rahaa ei kulu vaan sitä tulee, ei tarvitse huolehtia siitä, mihin menee ja kenen kanssa ja miten ehtii ja onko se juuri se hauskin porukka ja olisiko jossain muualla sittenkin kivempi... Ei myöskään tule tehtyä humalatyhmyyksiä. Ylppärijuhliin on vielä yli kuukausi, niin ei sitä lakkiakaan saa vetää päähän- höh! Siispä, jätän kunnollisen ja kaavojen mukaisen juhlinnan ensi vuodelle.

Olen joka tapauksessa taas vähän paremmalla mielellä. Vähän väsynyt jatkuvaan mielialojen vaihteluun tosin. Olen joutunut lähiaikoina tapaamaan muutamia henkilöitä, joiden kohtaaminen ahdisti hieman, mutta loppupeleissä oli hyvä törmätä ja huomata, että väleissä voi pysyä. Kunhan ei sentään vanha suola ryhtyisi janottamaan. Hämmennyin vain hieman... Äh, siirrän tuon ajatuksen pois päästäni poks vain. Olen edelleen sitä mieltä, että piirien muutos voisi tehdä hyvää. POKS. Uusien ihmisten tapaaminen. POKS.

Niin, klara vappen sitten! Ostakaa pallonne Etolasta, ne on siellä halvempia.

Piiri pieni pyörii

2006-04-24T01:24:00.000+03:00

Olen todennut, että jos liikkuu liian pienissä ja sisäänlämpiävissä piireissä liian kauan, alkaa ahdistaa. Ja jos tulee poltettua yksikään silta takanaan, on jo sen piirin ulkopuolella, ja tuntuu, että kerää vain joko sääliviä tai nenänvartta pitkin suuntautuvia katseita. Tukehdun. Kaipaan liikkumavaraa. Ehkä pitää sittenkin poistua pääkaupunkiseudulta ja näistä kuvioista joksikin aikaa.

Olo on parempi kuin jokin aika sitten, mutta yhä... vähän kuin säröilevän lasimaljakon kaltainen - jos nyt tuollaista vertausta voi käyttää! Pienikin tuulenpuuska voisi heläyttää mut tuhansiksi sirpaleiksi. Siksi multa on nyt esimerkiksi dokaus ehdottomasti kielletty. Olen selvänäkin kuin humalassa, saatan puhua itsekseni ja käyttäytyä kummallisesti. Huolestuttavaa.

Olen ollut viime viikot sellaisessa mielentilassa, että itsensä koossa pitäminen vaatii suuria ponnisteluja. Välillä oon ollut älyttömän hysteerinen ja toisaalta istunut useamman kerran vessan lattialla nyyhkimässä. Milloinkohan taas elämä palaisi normaaliksi?

Kaiken lisäksi tänä viikonloppuna lähimenneisyys läiski mua päin naamaa ja sain ikäviä muistutuksia typeryyksistä, joita on tullut tehtyä. Hoidin ongelmat erittäin fiksusti ja kypsästi välttelytaktiikalla.

Lapsellinen. Ihan vipsahtanut.

Altruismin sukupuutto.

2006-04-17T20:19:00.000+03:00

Altruismi on minusta hieno asia. Jos kaikki ihmiset pyrkisivät elämään epäitsekkäästi, maailma olisi paljon parempi paikka elää ja asua. Mutta ilmeisesti se on aivan liikaa vaadittu. Loppupeleissä altruisti ei hyödy epäitsekkyydestään, koska egoistit pelaavat omilla, usein epärehellisillä säännöillään ja siksi voittavat. Luin sosiaalipsykologiaa käsittelevästä kirjasta seuraavanlaisen tarinan, joka minusta osoittaa mainiosti, mihin maailma on menossa:

Jossain tropiikissa asuu lintulaji, joki kärsii pahanlaisista loisista. Linnut joutuvat jatkuvasti nyppimään loisia pois höyhenistään, mutta niitä ilmestyy myös lintujen päälaelle, jolta niitä ei itse pysty poistamaan. Siksi linnut nyppivät toistensa päälaelta loiset pois, vaikka ne silloin lisäävätkin omaa riskiään sairastua toisten lintujen loisista. Mutta! Joukossa on myös häikäilemättömiä huiputtajalintuja, jotka antavat toisten nyppiä omat loisensa pois mutta eivät autakaan muita lintuja lainkaan. Huiputtajalinnuilla on täten paremmat mahdollisuudet selviytyä, ja siksi ne menestyvät paremmin kuin muut. Lopulta epäitsekkäät linnut ovat kaikki kuolleet ja jäljelle jää enää huiputtajalintuja, joista yksikään ei suostu nyppimään toisten loisia - johtaen siihen, että koko laji kuolee sukupuuttoon.

Tuota tarinaa voi minusta soveltaa ihmiskunnan tilanteeseekin. Altruistit ovat todella häviävä luonnonvara. Eiköhän kohta maailmassakin ole enää jäljellä pelkästään egoisteja, jotka ajavat pelkästään omaa etuaan uhrautuen mahdollisimman vähän muiden puolesta. Voi kun kaikki joskus pysähtyisivät miettimään yhteistä etua edes hetkeksi.

Ryhdistäytynyt mutta köyhä!

2006-04-16T14:51:00.000+03:00

Haluaisin kahmaista kevään ja auringon syliini ja rutistaa lujaa. Olen vihdoin päässyt huonon kauden yli. Mulla on ollut parin viikon aikana niin kevätmasennus, kevätväsymys kuin kevätflunssakin, joka keksi koko ajan uusia ilmenemismuotoja - lopputuloksena näytin zombielta. Kevätsiivousvimma taas alkoi jo ylppäreihin lukiessa. Kaikki tämä, ja kevätsäästä ei pitkään aikaan tietoakaan. Vähemmästäkin pää hajoaa!

Ihmettelen näitä mielialan heilahtelujani. Alkuvuodesta mulla oli selittämätön hyvä kausi, ja nyt yhtäkkiä romahdin pahemmin kuin koskaan. Välillä ilmeisesti täytyykin, jotta voi sisulla kammeta itsensä taas ylös, ja sitten onkin niin täynnä tarmoa ja uhmaa että oksat pois.

Olen ollut aivan helvetin tehokas ja järjestelmällinen tällä viikolla, vaikka ihan puolikunnossa. Kyllästyin jatkuvaan murehtimiseen ja kotona möhnöttämiseen. Pakotin itseni käymään töissä, tein rästiin jääneitä juttuja, juoksin paikasta toiseen, järjestin elämääni uudelleen ja hoidin päälle päätteksi muidenkin velvollisuuksia. Taidan saada martyyriydestä ja periksiantamattomuudesta jotain sairasta mutta tarpeeseen tulevaa mielihyvää.

Anyways, kivaa olla taas ryhdistäytynyt ja hyvällä mielellä. Eilen oli kaikin puolin mukava päivä: pääsin ensimmäistä kertaa istumaan terassilla, sovitin mitä ihanimpia mekkoja lakkiaisia varten, söin herkkuruokaa ravintolassa ja illalla olin kuuntelemassa Tavastialla yhtä all-time-favourite-bändiäni. Jäi hyvä mieli, vaikka kaikki ei mennyt niin ruusuisesti: illalla jouduin HKL:n tehoiskun uhriksi. 66 euroa köyhempi! Voihan vitura. Mutta kaipa tästäkin oppi jotain: tästä lähtien maksan ratikkamatkani...

Vitutusta vaihteeksi..

2006-04-05T13:44:00.000+03:00

Takaraivossa piileskelevä ikävä tunne tulevaisuuden suunnittelemattomuudesta kasvoi yllättäen ja räjähti vuosisadan ahdistukseksi. Ja vaikka sitten sainkin päätöksiä tehtyä, tämä katala ahdistus ei hävinnytkään. Olen sitä paitsi niin väsynyt, että voisin nukkua 15 tuntia vuorokaudessa.

Ajattelin, että urheilu saattaisi piristää. Maanantaina päätin siis käydä lenkillä - eikä se ollut hauskaa. Palasin kotiin likomärkänä ja yltä päältä kurassa. Tänään heräsin luultavasti lintuinfluenssan kourissa, sen verran oli pää täynnä limaa.

Olen todella pettynyt itseeni ja saamattomuuteeni, eikä mikään oikein jaksaisi innostaa... Ja nyt pitäisi vain olla tyytyväinen, kun kirjoitukset on ohi ja ne meni hyvin! Mutta ei. Pääsykokeisiin lukemisesta voin vain haaveilla ja pelkään jo valmiiksi mitä siitä tulee, kun lauantaina olisi ensimmäinen työvuoro aikoihin. Perseestä tällainen olo, kun ei vaan huvita. Niin mikään.

Rakas Helsinkini.

2006-03-31T16:43:00.000+03:00

Viikonloppuna totesin taas kerran Helsingin ällöttävyyden, kun kävelin keskustassa pilkun jälkeen kotimatkalla. Ei tehnyt hirveästi mieli katsella ympärille, kun toisaalla joku oksentaa porttikongiin, toisaalla joku kusee nurkkiin. Miesporukat huutelevat perään ja kävellessä saa jatkuvasti puikkelehtia pullonsirpalaiden välistä. Ei päiväsaikaan kyllä ole yleensä yhtään sen viehättävämpää: jos nyt kukaan ei kirkkaassa päivänvalossa kuseksi keskellä katua, niin hajut ovat ainakin tallella edellisestä yöstä.

Eikä siinä kaikki. Onhan paljon muutakin, mikä Helsingissä ärsyttää. Se aina yhtä navakka tuuli. Ikuinen loskaisuus. Ylimieliset taksikuskit, joita saa väistellä henkensä kaupalla - ja tajuttomat taksijonot iltaisin! Kalliit asunnot. Se täti, joka on aina kerjäämässä rahaa samassa paikassa Makkaratalon edessä. Ikuiset rakennustyömaat ja katuremontit pilaamassa maisemaa. Nenänvartta pitkin katsovat Burberry-mummot. Metro, jossa milloin viuhuvat kirveet, milloin paukkuvat pyssyt. Kaikki vetoomuksentekijät, buddhamunkit, kettutytöt tai jeesustelua tuputtavat ihmiset, jotka pysäyttävät juuri silloin kun on kovin kiire junaan. Ilkeät bussikuskit ja kalliit lippujen hinnat. Liikenneruuhkat. Kalliit elokuvat.

Mietin tätä kaikkea, kun hyppelehdin oksennuslammikoiden yli nenääni nyrpistellen. Mutta pakko oli kuitenkin seuraavan aamun auringonpaisteessa myöntää, että osaa Helsinki olla välillä kauniskin, ja kyllä siitä loppujen lopuksi tykkään. Varsinkin kesäisin, kun koko kaupunki herää eloon, ja voi tehdä piknik-retkiä Suomenlinnaan tai Kaivariin, kierrellä Kauppatorin kojuja, ottaa aurinkoa Hietsussa, syödä irtojäätelöä ja jäädä kuuntelemaan katusoittajaa. Rakastan Helsingin rantoja, puistoja ja iloista kaupunkitunnelmaa. Pidän siitä, että keskusta on sellainen pikkuinen ja kompakti - ja silti niin monipuolinen. Löytyy hienoa lentokenttämäistä Kamppia ja myös perinteistä Forumia, samoin kuin hienostelevaa Eiraa ja renttumaisen rehellistä Kalliota.

Olen kasvanut Helsingin kupeessa, ja se on kuin kakkoskotikaupunkini. Nyt kun pitäisi tehdä suuria opiskelupäätöksiä, olen huomannut, miten helsinkisidonnainen ihminen minusta on vuosien varrella tullut. Vaikka kuinka yritän pohtia muiden kaupunkien hyviä puolia Helsinkiin verrattuna - alkaen hintatasosta, missään ei ole niin kallista kuin täällä - en vain saa lähdettyä muualle. Jokin kumma vetovoima estää sen. Helsinki on vaan kaikessa ällöttävyydessään niin rakas, että pois en pääse.

Älä ota sitä vakavasti!

2006-03-27T16:17:00.000+03:00

Kohta tämä ylppäriruljanssi on ohi. Keskiviikkona on viimeinen koe ja stressin purin jo viime viikolla reaalin muodossa. On jo melkeinpä korkea aika miettiä, mitä tämän jälkeen. En voi laiskotella koko loppukevättä, enhän? Enhän? Höh. Pakko varmaan sitten hankkia ne pääsykoekirjat ja ottaa taas työvuoroja. Mutta aion elää päivän kerrallaan, se on mun uusi mottoni!

Herra Herkun kanssa saatiin vihdoin purettua tunteitamme (voi, kun se voikaan olla pojille joskus niin vaikeaa) ja ollaan nykyään ystäviä. Hyvä, että päästiin umpikujatilanteesta ulos. Ja yllättävän kivuttomasti se kävikin. Pidän siitä kovasti, mutta kaverina olo on luultavimmin vaivattomampaa - ainakin tähän asti on vaikuttanut siltä. Nyt pystyn taas käyttämään energiaa muuhunkin kuin epätietoisuuden vatvomiseen, mikä on erittäin positiivista. Onneksi on sitä paitsi ihan tarpeeksi aikaa kesäheilan hankkimiseen... Hih!

Välillä mietin, huijaanko itseäni uskottelemalla, että mua ei harmita jokin asia. Teen joskus niin, se on luultavasti jonkinlainen defenssimekanismi ja tuskin hyväksi mielenteveydelle. Toisaalta oloni on niin helpottunut, että taidan nyt oikeasti olla ihan ok. Olen jostain tempaissut sellaisen naiivin asenteen, mikä on loistavaa: jos voi ottaa kaiken vastaan lapsenomaisella innostuksella, jokainen päivä on seikkailu, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja pettymykset unohtuvat nopeasti. Jos kaatuu pyörällä, voi syödä vähän jäätelöä, laittaa laastarin polveen ja olo paranee. Sitten voi jatkaa matkaa.

Olen jäätelöni syönyt. Enkä halua ikinä tulla katkeroituneeksi aikuiseksi!

Ihminen = palvelu tai tuote?

2006-03-22T15:10:00.000+02:00

Huh. Olo on harvoin ollut niin helpottunut kuin sillä hetkellä, kun suljin koulun oven perässäni tuossa tunti sitten. Enää en ota paineita ensi viikon kirjoituksista, pääasia että reaali on ohi ja eiköhän siitäkin ihan kunnialla selvitty. Hyvä että stressi helpottaa, niin jaksaa muutakin elämää, ja kärttyisyys laantuu. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin tiuskiva ja huonotuulinen nainen!

En oikeastaan jaksa nyt kirjoitella enempää, mutta kehotan vilkaisemaan mielenkiintoista keskustelua ihmisten markkina-arvoista Ihmissuhteet-blogissa. Pitää etsiä äkkiä City-lehti käsiin, että voi perehtyä, mitä siellä kirjoitetaan aiheesta. Kekseliästä tuotteitteistaa ihmiset näin näppärästi! Lainaisin vielä lopuksi Kaarina Hazardin erittäin osuvaa kolumnia, joka oli aineistona äikän ykköskirjoituksissa:

"Nauretaanko tälle vielä joskus? Koko tälle laman jälkeen valloilleen ryöpsähtäneelle jargonille, jonka mukaan emme niinkään elä, vaan tuotamme hoiva-, huolto-, turva- ja virikepalveluja (lapset), kiintymys- ja työnjakosuhteessa seksipalveluja (puoliso) ja jaamme laajemmat asuinpremissit samoja kattoarvoja kannattavien toisten kanssa (naapurit ja talon järjestyssäännöt)."

Itsesääliä ja erakkosuunnitelmia

2006-03-21T22:17:00.000+02:00

Miltähän tuntuisi mennä reaalikokeeseen krapulassa? Nyt nimittäin tekisi todella paljon mieli vetää tajuttomat perseet. Olen ollut tänään vaihteeksi laiska, eikä kertaamisesta ole tullut mitään. Kieriskelen itsesäälin kourissa ja keskittymiskyky on nollassa. Ei lupaa hyvää. Ehkä hyvin mennyt äikkä kompensoi paskan tuloksen reaalissa. Vituttaa kuitenkin, kun ei saa itseään kuriin! En pysty istumaan paikallani muutamaa minuuttia kauempaa, heti on pakko tehdä jotain muuta...

OC:n sentään katsoin, mutta sekään ei piristänyt niin kuin joskus. Tai itkettänyt, sekin saattaisi tavallaan tehdä hyvää. Saisi jotenkin purettua tunteita. Mutta kun en edes tiedä onko sille syytä. Olen vain niin epätietoinen, ja toinen sen kun pysyy hiljaa. Ei soiton soittoa, ei viestiä, ei niin mitään. Mua hävettää tunnustaa miten suuri ikävä on, varsinkin koska tuo hiljaisuus merkitsee luultavimmin sitä, että sitä ei enää kiinnosta. Aargh. Pää räjähtää.

Kävin tänään metsässä hiihtämässä, mikä paransi oloa vähäksi aikaa. Tuntuu joskus yllättävän miellyttävältä pysähtyä hetkeksi vain katsomaan maisemaa. Pidän metsässä siitä, että se on niin rauhoittava paikka. Välillä tekee hyvää viettää siellä pidempiäkin aikoja. Esimerkiksi vaellukset Lappiin ovat olleet suorastaan terapeuttisia kokemuksia, suosittelen kaikille. On terveellistä palata silloin tällöin elämän peruskysymysten ja -tarpeiden eteen: mistä ruokaa ja juomaa, milloin nukkumaan, onko tarpeeksi lämmin. Siinä unohtuvat kaikki typeryydet ja huolet, joita Etelä-Suomi tuntuu olevan pullollaan. Voi kun voisikin vaikka heti lähteä pois, paeta johonkin kauas ja ryhtyä erakoksi. Se olisi ihanaa. Ja erakkoelämä sopisi mulle, kun kukaan ei näköjään voi koskaan oikeesti välittää takaisin.

Muuten, maapallon metsiä häviää sekunnissa jalkapallokentän kokoinen alue. Se siitäkin ilosta.

Luovutan, olen niin huonolla tuulella, kärttyinen ja pessimistinen, että on aika mennä nukkumaan. Hävitty peli mikä hävitty peli. Niin yo-kirjoitukset kuin ihmissuhteetkin. Pöh!

Mix kukaan ei ikin voi tykkää must??

2006-03-19T16:51:00.000+02:00

Cosmopolitanin "legendaarinen" deittisanakirja - osa 2, johon sattumalta törmäsin tyhjentäessäni lehtikoria, sisältää parikymmentä hömpältä kuulostavaa deittailuun liittyvää ilmaisua. Se esimerkiksi määrittelee sanan automaattiohjaus täten: "turvallinen, uomiinsa jämähtänyt suhde, jossa mikään ei yllätä".

Flingi taas on yhtä kuin todella lyhyt suhteentapainen, joka sisältää maksimissaan kolme kohtuullisen intohimoista tapaamista.

Golgata on matka, jonka kävelet krapulaisena kotiin virheeksi osoittautuneen yhden illan hoidon luota. Mietit tuskaisena a) edellistä iltaa, b) edellistä yötä, c) koko elämääsi, d) itseäsi ihmisenä.

Koodijuopumus on humalatila, jossa lähetät tekstiviestin tai sähköpostin, jossa paljastat todelliset ajatuksesi ja tunteesi: Mäen o sanont tät enen mutya m ä rakastnsua.

Log-in-piina: tuska, joka seuraa sähköpostin tarkastamisesta, kun ihastukseltasi ei ole (vieläkään) tullut viestiä.

Tilityskänni. Tunnet pakottavaa tarvetta avautua ihmissuhdeasioistasi väärille tai tuntemattomille ihmisille.

Luin tätä vanhaa Cosmoa korvat punaisena. Lehti, jota yleensä pidän auttamattoman pinnallisena - samalla tosin ihan harmittomana tyttöjen saunailtalukemisena - määritteleekin yhtäkkiä kaikenlaisia typeriä ihmissuhde-elämäni koukeroita osuvammin kuin itse osaisin. Olen ollut täysi idiootti uskotellessani itselleni, että olisin jotenkin keskivertoa cosmopolitaninlukija-pissistä korkeammalla henkisellä tasolla. Ainoat edellä mainituista, joita ei ole tässä tietyn ajanjakson aikana tullut koettua, ovat automaattiohjaus ja log-in-piina (se tosin ilmenee sähköpostin sijaan kännykkämuodossa, joten plusmiinusnolla). Ja sanastossa oli lisääkin osumia, joita en edes nyt kehtaa tänne kirjoittaa...

Kaiken kruunasi se, että tein ajankulukseni (opiskelua välttelen taas) henkisen iän testin ja sain tulokseksi - tittidii - 14!! Hurraa, ehkä on aika vihdoin ostaa ne Miss Sixtyt, vetää kunnon kajalit silmiin - että voi myöhemmin illalla itkeä ne poskille, koska kukaan ei rakasta mua - ja suunnata Kaivariin Golden Cap -sikspäkki kainalossa. (Toim. huom.: tulokseen voi vähän vaikuttaa se, että tunnen suurta paloa juosta liukuportaita väärään suuntaan ja pukeutua hassusti yleisellä paikalla.)

No niin, hyväksyn kuitenkin kohtaloni. Olen säälittävä. Mutta! Uskokaa tai älkää, tällainen hirveä blondiheitukka menee ja jollain ihmeen keinolla kirjoittaa yli 90 pisteen äidinkielen aineen. Elämä on joskus ihmeellistä. Kuin ihq, et välil jotai siistiiki niinku tapahtuu!

xoxoxo :)

Tää on niin tätä

2006-03-15T11:22:00.000+02:00

Kun olet itsekäs ja kakaramainen
ja heikkohermoinen, typerä nainen
Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat
Hei vatipää: sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat
Mummola (PMMP)

Kaikki tämä vain koska se ei soita, ei ole soittanut viikkoon, ja olen huolissani, mutta en silti vain KYKENE itse ottamaan puhelinta käteeni ja painamaan vihreää luuria. Perkele. Tarviiko olla niin vaikeaa.

Oksennus paperille

2006-03-13T21:46:00.000+02:00

Tänään oksensin äidinkielen ylioppilaskokeen konseptille. En onneksi oikeasti! Laattasin vain sanoja, ihmeellisiä ilmauksia, ja juuri niin epäjärjestyksessä kuin pelkäsinkin. Lopputulos oli mahdollisesti kuitenkin suhteellisen hyvä, jos kauneus on katsojan silmässä - ja erityisesti sen lukevan YTL:n sensorin silmässä.

Aiheet olivat helpotus, löysin monta kiinnostavaa, joista olisi ollut paljon sanottavaa. Valitseminen kesti jonkin aikaa, mutta päädyin aiheeseen vallankäyttö kilpailuyhteiskunnassamme. Huh, pelottaa jo, perjantaina saa tietää mitä siitä tuli opettajan mielestä. Thumbs up...

Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä.

2006-03-12T20:35:00.000+02:00

Nopeasti vain ihmissuhteista: epävarmuus ja ongelmatilanne ovat täällä taas. Ehdinkin jo pelästyä sitä, miten helposti kaikki tuntui menevän, ihan epänormaalia. Sitten kaikeksi onneksi tutut ja ah-niin-turvalliset Vaikeudet tulivat vapauttamaan mut ahdingostani. Voin huokaista helpotuksesta ja palata tavalliseen huolestuneisuuden tilaani.

Ihastumisessa paskinta on se, että pistää niin paljon peliin. Sitä on niin pirun haavoittuvainen.

No, se siitä.

Olen viime aikoina huolehtinut hieman äikän kirjoituksista, jotka ovat siis huomenna. Ajatukseni ovat kuin sekavaa puuroa, ja mulla on suuria vaikeuksia saada niitä ulos millään fiksulla tavalla. Hyvä lähtökohta aineistopohjaista, iskevää ja kantaaottavaa asia-ainetta ajatellen. Täytyy skarpata. Olen tänään käyttänyt muka-oikeutetun tekosyyn hyväkseni ja jättänyt lukematta, sillä eihän kirjoituksia edellisenä päivänä saa rasittaa itseään millään tapaa, eihän?

Sen sijaan vietin mukavan aamun yksin kaupungilla, nautin auringosta kävelyllä merenrannassa ja join lattea ja söin croissanttia aamiaiseksi kahvilassa lehteä lukien - ihanan eurooppalaista! Oli niin piristävää. Tällainen sää saa mut suorastaan euforiseen tilaan, ei voi lakata hymyilemästä. Ja herää paljon iloisia ajatuksia keväästä: kohta lumi sulaa, saa vetää tennarit jalkaan ja käyttää ohutta puuvillatakkia, puihin tulee hiirenkorvat, pääsee terassille, kaupungin kadut heräävät eloon ja ihmiset hymyilevät vastaantulijoille ainaisen katseen välttelemisen sijaan. Voi, tule jo pianpianpian kevät!

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

2006-03-08T23:16:00.000+02:00

Oikein onnellista naistenpäivää! Voisiko parempaa aihetta juhlaan olla kuin tämä? Naisethan ovat fiksuja, kauniita, empaattisia, huumorintajuisia, osaavia, tyylitajuisia, rehellisiä, rohkeita, auttavaisia, uskollisia, avoimia ja kertakaikkiaan vaan niin ihania. He ymmärtävät itseään ja toisia, osaavat valita aina oikeat sanat niin lohduttaakseen, kannustaakseen kuin kehuakseenkin. He pystyvät uskomattomiin suorituksiin, ovat sisukkaita, eivätkä luovuta helpolla. Naiset ovat taistelleet oikeuksiensa ja tasa-arvon puolesta niin kauan ja niin peräänantamattomin tavoin, että ansaitsevat vain parasta. Naisia on sanottu heikommaksi sukupuoleksi, mutta paskan marjat: jo antiikin ajan Kreikassa Lysistrate johti naisten seksilakkoa, jonka tarkoituksena oli saada miehet lopettamaan sotiminen. Olemme siis ovelia kaiken edellämainitun lisäksi! Naiset myös valaisevat maailman ja tuoksuvat aina ruusuille.

Miehet taas -
no, miehet ovat hyviä nostelemaan raskaita tavaroita ja korjaamaan juttuja.

Äh, huijaan vaan, osaa miehetkin olla joskus aika ihania! Yksi niinkin pieni ele kuin takin sisästä ojennettu kukkanen ja mut on hurmattu täysin.
Heikompi sukupuoli - no, ehkä se sittenkin jossain mielessä on totta.

Hajatelmia

2006-03-01T10:23:00.000+02:00

Mun on jotenkin todella vaikeaa pitää ajatuksia koossa saatikka tuottaa järkevää tekstiä. Siksi joudun kirjoittamaan tajunnanvirtaa yhtenäisen jutun sijaan. Pahoittelen. Jospa teen listan päässä pyörivistä asioista tällä hetkellä. Se voi auttaa!

Aivoissa liikkuu ... TOP 10... :
(ei tosin välttämättä missään tärkeysjärjestyksessä, sellaiseen en nyt kykene.)

1. Herra Herkku. Asiat etenevät aika vauhdikkaasti sen kanssa. Ehkä liiankin. Olen vähän pihalla meidän tilanteesta mutta kai ihan onnellinen. Luulen. Pirun epävarma vain, miksi on pakko olla niin hankalaa? Ryhdistäydy, tyttö.

2. Me kuollaan tänne kaikki. Luen reaaliin ainetta, joka aukaisee silmät tulevaisuuden lohduttomuudelle. Joko tapahtuu ilmastonmuutos, tuhoisa globalisaatio, uusi jääkausi tai kaikki edellämainitut. Tulee hirveitä maanjäristyksiä, hirmumyrskyjä, hyökyaaltoja, tulivuorenpurkauksia ja muuta sellaista. Lupaavaa siis!

3. Laihduttaminen. Miksi niin monet ystäväpiirissäni ovat yhtäkkiä hurahtaneet taas tuohon katalaan ilmiöön? Kesäänkin on vielä aikaa! En aio liittyä kerhoon. Mitä turhuutta.

4. Itsenäisen opiskelun vaikeus. Vaikka yritän kovasti, lukusuunnitelmaa on mahdotonta noudattaa. Sen sijaan laatikostot ja kaapit ovat ihan huippusiistissä kunnossa, kämppä imuroitu ja pölyt pyyhitty, tärkeät paperit mapissa ja CD:t järjestyksessä. Hyvä että nyt tekee näitä äärimmäisen tärkeitä puhdetöitä juuri ennen kirjoituksia. Eihän aikaa voisi mihinkään tärkeämpään käyttää.

5. Miesten ja naisten erilaiset keskustelutavat. Aihe, johon mahdollisesti on pakko pureutua myöhemmin lisää. Kismittää tällä hetkellä niin paljon miesten äärimmäisen vaikea keskustelukulttuuri ja sen kirjoittamattomat säännöt, jotka aiheuttavat vain patoumia ja pahaa mieltä.

6. Hieman liittyen kohtaan nro 5: puhumatta jätetyt asiat. Enkä tarkoita nyt ainoastaan miesten ja naisten välisiä asioita. Voi niitä ongelmia olla tyttöjenkin kesken. Haluan enemmän kuin koskaan selvittää nuo jo kauan pinnan alla velloneet jutut yhden neidin kanssa - ihan vain sen takia, että se on mulle hirmuisen tärkeä ihminen, jota en suostu menettämään.

7. Haku päällä. Yhtäkkiä pitäisi ehtiä hakea joka paikkaan: töihin, yliopistoihin, ammattikorkeisiin, ehkä ulkomaillekin opiskelemaan... Rankkaa.

8. Yksin kotona. Ihanuus, josta saa nauttia liian harvoin. Ah mikä vapaus.

9. Urheilu tuntuu kiinnostavalta. Salikorttini ei ole enää voimassa, joten olen tehnyt tuttavuutta uusien, halvempien liikuntamuotojen kanssa, esimerkiksi hiihdon ja uinnin. Ja mikä ettei, voisihan vaikka ampumapainiakin kokeilla.

10. Vastuut ja niistä laistaminen. Noin miljardi asiaa tulee aina välillä mieleen tähän tapaan: "Ai niin, lupasin joskus tehdä sen jutun, pitää muistaa tällä viikolla." Ja muistanko? No en vitussa. Anteeksi. Siis en tietenkään. Teet sen tahallasi, senkin vastuunpakoilija!

Joo-o. Tähän on hyvä lopettaa, nyt pakenen unten maille. Hyvää yötä,
kettu kuittaa.

Tilannekatsaus.

2006-02-27T12:34:00.000+02:00

Viikko (luku)lomasta takana ja tunnen itseni aivan uudeksi ihmiseksi! Olen rentoutunut, tarmokas ja hyväntuulinen, ja stressikerroin on suorastaan nollassa. Pää selkisi, kun pääsin riehumaan lumessa, hiihtelemään ja saunomaan loppuviikoksi hyvässä seurassa. Tänään on lukusuunnitelman teon aika, katsotaan mitä siitä tulee.

Katalaa oli ainoastaan se, että missasin kaikki ne jääkiekkopelit, joissa Suomi menestyi, ja eilen kun vihdoin selvisin television äärelle, tappio tuli! Hopea on kuitenkin hieno saavutus sekin, ja olen ylpeä joukkueestamme. Olin mukana tappiobileissä, mutta vesiselvänä - tipattomuuslupaukseni on pitänyt ainakin tähän asti! Taputus omalle olkapäälle.

Olen muutenkin tällä hetkellä hyvin ylpeä itsestäni, pitkästä aikaa, mikä on ihana tunne. Olen toiminut esimerkillisesti ja vastuuntuntoisesti viime viikolla ja saanut siitä kehujakin. Hurraa! Lämmittää mieltä ja antaa energiaa tuollainen positiivinen palaute.

Tällä hetkellä katselen tilannetta yhden herran kanssa, josta oikeastaan taidan pitää vähäsen. Mutta olen hirmuisen epävarma huonojen kokemusten ja viime aikojen pettymysten takia, joten pysyttelen varuillani. Ainakin on kiva tutustua uuteen ihmiseen. Aina plussaa. Ja onhan se aikamoinen herra Herkku, suorastaan suklaapala! Mmm... :)

Usein ymmärtää jonkun asian tai ihmisen tärkeyden vasta kun sen menettää. Kaverini on kohta lähdössä pois pidemmäksi aikaa, ja vaikka emme hirveän aktiivisesti ole tekemisissä toistemme kanssa, tajusin, että mulla tulee sitä ikävä. Se on ihana tyyppi, joka saa aina hyvälle tuulelle. Halasin lujasti, kun nähtiin viimeisen kerran. Olin jo unohtanut, miten rankkoja hyvästelyt on, en ole niin pitkään aikaan joutunut niitä tekemään. Pari vuotta sitten liikaakin... Mutta on hyvä huomata, että joku on niin tärkeä, että tuntuu haikealta luopua siitä.

Tänään on ollut hauskaa viettää kotiaamua ja lukea hesaria kahvikuppi kädessä. Nyt taidan pitkästä aikaa toteuttaa itseäni hieman musikaalisesti ja sitten syöksyä kirjojen pariin! Ah, konvektiosateet ja kasvihuoneilmiöön vaikuttavat kaasut, täältä tullaan.

Nyt vähän näyttää siltä,

2006-02-21T23:19:00.000+02:00

et maailma ei loppunutkaan.

Jännä juttu. Eilen hajosin miltei täysin, oli niin outo olo, että halusin vain itkeä tai oksentaa. On käynyt niin monta ikävää asiaa viime aikoina, että aloin menettää uskon selviytymisestä. Aina voi yrittää huijata itseään ja ajatella että ryhdistäydyn tästä, suih vain, mutta ei se ihan mene niin. Ja itseään ei kannata pettää. Siitä ei hyödy kukaan. Eikä paha olo lähde pois kieltämällä sitä.

Thank God, tänään oli onneksi oikeasti parempi päivä. Se on hirmu helpottavaa, sillä ehdin jo pelästyä. Sitä paitsi juuri nyt aika monella tutulla on rankka kausi, ja haluan olla niiden tukena. Silloin ei voi auttaa, kun itse on rikki.

Onko muuten olemassa joku sääntö, että lupauksia täytyy tehdä juuri uutena vuotena? Jos on, aion nyt rikkoa sitä ja tehdä muutaman.

Täten lupaan, että:
1. tästä lähtien vietän tipatonta aikaa niin kauan kunnes henkinen tilani on vakaampi. (Voih, tässä saattaa mennä kuukausi jos toinenkin)
2. tämän viikon aion ainoastaan pelata lumisotaa, syödä, urheilla ja nukkua.
3. ensi viikolla otan yhteyttä muutamaan ihmiseen, joiden kanssa on selvittämättömiä asioita.
4. lopetan virheellisen ajatustavan elämästä epätodellisuudessa, jossa on lupa tehdä mitä vain.
5. en enää ikinä ole säälittävä ja ruikuta pahaa oloa blogissani.

Huokaus. Mutta hei, ainakin tää biisi antaa toivoa! Maija Vilkkumaa, ihana nainen.

Ihan sallittua!

2006-02-19T16:10:00.000+02:00

No niin, taas itseä niskasta kiinni! Jos todella alkaisin huolehtimaan asioista, joita on tapahtunut ja tullut tehtyä, sekoaisin oikeasti ja jatkaisin blogin kirjoittelua Lapinlahdesta käsin. Ehei, sen sijaan päätin eilen kammeta itseni ylös ahdingon kuilustani vaikka väkisin ja rauhoittua kunnolla. Lämmitin saunan, tein hyvää salaattia ja katsoin elokuvan, ihan yksin, enkä juonut edes lasia viiniä vaikka harkitsin asiaa. Parempi niin. Rentouttavaa oli joka tapauksessa, ja ihanaa mennä omaan sänkyyn nukkumaan.

Itse abiristeily ei ollut liian hurja reissu, koko torstaipäivä meni sellaisessa mukavassa ja tasaisessa tuiskeessa, hyvän yhteishengen merkeissä ja ilman mainittavia hämmentäviä kokemuksia. Niin, nimenomaan ei mainittavia. Sen sijaan perjantaina olisi ehkä pitänyt jo vähän hidastaa. Mutta minkäs teet, kun on muovikasseittain tax free -tuliaisia ja hyvät bileet tiedossa.

Lauantaina en herännyt sieltä mistä piti.

Kuten sanoin, jos alkaa huolehtimaan, pää sekoaa oikeasti. Vaikka eilen vähän tuntui pahalta, kukaan ei ollut näkemässä, joten voin unohtaa sen - poks! Poissa mielestä, ei koskaan tapahtunut. Hengitän syvään, rauhallisesti, ja kohta astun taas ulos ja hymyilen leveästi maailmalle. Olen sekaisin, mutta en välitä. Normaalia. Onhan? Juujuu!

Sekoan.

2006-02-18T19:05:00.000+02:00

Abiristeily oli ja meni, juhlinta jatkui tosin vielä eilen. Nyt on vaan...

Liikaa asioita päässä
Liikaa mustelmia jokapuolella
Liikaa juotua alkoholia
Liikaa tehtyjä tyhmyyksiä
Liikaa virheitä
Liikaa purkautuvia tunteita
Liikaa harhailua
Liikaa huolia

Onneksi sentään... nolla päivää
Ainoa positiivinen ajatus tällä hetkellä...

Oon oikeasti vähän huolissani itsestäni.

Ystävänpäivää

2006-02-14T11:24:00.000+02:00

Jos näen tänään yhtään hempeilyä, sydämenkuvia, ruusuja tai nallekarhuja, saatan oksentaa. Jenkkimäinen Valentine's Day -meininki ainoastaan muistuttaa mua siitä, että olen yksin. Tänään seurustelevat ihmiset liittoutuvat sinkkuja vastaan entistä pahemmin, osoittelevat kadulla yksin kulkevia sormella, nauravat räkäisesti ja sitten uppoutuvat toisiinsa niin intohimoisesti, että tekee mieli purskahtaa itkuun ja juosta kotiin ahmimaan suklaata suruunsa.

Onneksi meillä Suomessa vietetään Ystävänpäivää, joka on vähemmän kamala ja kaupallinen tapahtuma kuin englanninkielinen vastineensa (Valentine's Day on ennemminkin rakkauspäivä kuin ystävänpäivä). Kyllä täälläkin tosin kauppoihin ilmestyy jos jonkinlaista härpäkettä asian tiimoilta.

Kaupallista tai ei, kieltäydyn ylipäänsä ymmärtämästä sitä ideaa, että ystävänpäivä olisi vain kerran vuodessa. Eikö ystäviä ja rakkaimpia pitäisi muistaa muistakin syistä kuin ainoastaan kauppoihin ilmestyvien sydämenmuotoisten suklaarasioiden painostuksesta? Ystävyys on hieno asia juhlistettavaksi, mutta se pilataan sillä, että maailma räjähtää joka helmikuun 14. päivä karkkivärein kuorrutetuksi helvetiksi.

Suureksi ilokseni netistä löytyy sivu, joka piristää tällaista katkeraa vanhaapiikaa! Lähden nyt viettämään tätä juhlaa syömällä keksejä yhden neiti Ihanan kanssa, joka muuten on ystäväni vuoden jokaisena päivänä.

Pelottava nainen.

2006-02-12T17:12:00.000+02:00

Eilisillan baarireissu sai mut pelästymään. Aluksi olin oma hurmaava itseni, mutta salakavalasti tequilashottien myötä minusta kuoriutui kyyninen piiloaggressiivikko - eikä ne aggressiot kyllä ihan piilossa lopulta pysyneet. Uhitteluni kohdistuivat erityisesti miespuolisiin henkilöihin.

Mulla taitaa olla pahoja patoumia. Pitäisi ehkä keksiä jokin muu keino purkaa niitä kuin haastamalla riitaa narikkajonossa - kerran kun sattuu vittuilemaan väärälle jätkälle, ei seuraavana aamuna tunnista kasvojaan peilistä. Harkitsen siis vakavasti terapian tai kick boxingin aloittamista.

Äh, ehkä pitäisi aloittaa siitä päästä, että puhuisi asiat selviksi niiden ihmisten kanssa, joista tilanne johtuu. Mutta kun miehet eivät pysty keskustelemaan, piru vie! Ja taas aggressioni heräävät! Aargh!

Kuinka mahtavaa, ettei tarvitse sekoilla kenenkään kanssa saadakseen morkkista. Pahan mielen saa aiheutettua itselleen käyttäytymällä muillakin tavoin typerästi. Kerrassaan mainiota, että tämäkin on tullut nyt todettua.

Can I get you anything else?

2006-02-11T11:10:00.000+02:00

Sain vihdoin aikaiseksi täyttää tämän kyselyn loppuun. Olen pahoillani, tänään ei ollut hirveän hyvää inspiraatiota, mutta pidän kyllä vihonviimeisestä kohdasta.

SIX Things I Believe In
eli minä uskon

1. itseeni, uskon, että jos teen parhaani, saan hyvän elämän.
2. liian usein kaiken, mitä minulle sanotaan. Aina pitäisi olla vähän kriittinen.
3. kohtaloon, tavallaan.
4. siihen, että kristinuskon Jumalaa ei ole. Sen sijaan jonkinlainen kaiken alullepannut voima saattaa olla olemassa.
5. rakkauteen ja sen tuomaan energiaan ja voimaan. (Jessus, kuulostipa kliseiseltä. Mutta tosi kun vesi!)
6. että ihmisistä on tullut liian omistushaluisia, kyynisiä oman edun tavoittelijoita, että pystyisimme asumaan tällä maapallolla sovussa. Uskon siis jossain määrin maailmanloppuun: jotain kamalaa tulee tapahtumaan, ja se on viimeinen virheemme.

FIVE Things I’m Afraid Of
Iik, jalkani tutisevat!

1. Pelkään omaa heikkouttani, sen paljastamista jollekin, mistä tuo ihminen saa suuren vallan ylitseni.
2. Pelkään, että jollekulle läheiselleni tapahtuu jotain. Se olisi kamalinta.
3. Pelkään aina vähän lentokoneissa.
4. Pelkään liian suuria vastuita. Jotenkin niitä kuitenkin kasaantuu.
5. Pelkään yksin jäämistä.

FOUR Of My Favorite Items In My Apartment
Näitä oli vaikeaa päättää! Jotain keksin:

1. Valokuva-albumit.
2. Tietokone ja stereot on ihan näppärät.
3. Oma sänky on ihana, varsinkin jos välillä viettää öitä jossain muualla, sinne on luksusta palata.
4. Maalaus- ja piirustusvälineet, kamerani.

THREE Things I Do Everyday
Joka ikinen päivä:

1. Kuuntelen musiikkia.
2. Katson peiliin.
3. Juon kahvia.

TWO Things I Am Trying Not To Do Right Now
Enteeentee en, en, en!

1. Yritän olla ajattelematta abiristeilyä. Tavallaan odotan sitä, tavallaan mua kammottaa, koska olen jo melkein hyväksynyt sen faktan, että jotain typeryyksiä saattaa tulla tehtyä. Huono asenne!
2. Yritän olla jumiutumatta tähän pitkäksi aikaa, sillä olisi sata asiaa tehtävänä.

ONE Person I Want To See Right Now
Ahh.

1. George W. Bush. Haluaisin potkaista sitä runkkua haarojen väliin. Kohottaisi elämänlaatuani mainittavasti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Luultavasti huomenna luen vastaukseni, olen että mitä helvettiä, ja muutan kaiken. Paitsi Bush-kohdan. Pitäydyn siinä kynsin ja hampain. Lähettäkää vain FBI perääni, jenkit!

Yhtäkkinen kaipuu

2006-02-09T13:40:00.000+02:00

Minusta on viime aikoina tuntunut, että olen löytänyt elämästä jonkin tähän asti saavuttamattomissa olleen tason ja onnistunut kipuamaan sille. Tuolla tasolla olen ymmärtänyt paljon asioita, minusta on tullut onnellisempi, olen oppinut tarttumaan hetkeen ja olemaan tyytyväinen itseeni ja siihen, mitä saan.

Huonoja hetkiä tulee yhä harvemmin, kun osaa suhtautua asioihin oikealla tavalla.

Eilen illalla minuun kuitenkin iski oudon haikea olo, kun kävelin hiljaista, lumen peittämää hiekkapolkua kotiin, ja ilmassa tuntui leijailevan kimaltelevaa timanttipölyä. Istuin penkille järven rantaan kummastelemaan oloani ja polttamaan yhden savukkeen. Hymyilytti vähän; sillä penkillä olen pussaillut kerran yhden pojan kanssa. Vaikka eihän siitäkään jutusta seurannut paljon mitään.

Juuri sillä hetkellä korvalappustereoissa alkoi soida Norah Jonesin kappale Carnival Town. Kuuntelin sanoja tarkemmin kuin ennen, maistelin niitä. Ajatus iski tajuntaani: se biisi voisi kertoa musta.

Minä elän huvipuistossa. Pyörin hurjaa vauhtia ympäri karusellissa, hurmioituneena ja lumoutuneena kaikesta, vilkutan muille ylhäältä maailmanpyörästä, ja joskus joku klovni tulee nostamaan hymyn kasvoilleni hetkeksi. Sitten kun se lähtee - ja aina se tekee niin - jään yksin harhailemaan väkijoukkoon.

Pidän karusellista, mutta elämä siellä on pään sekoittavaa saman kaavan toistumista. Pelkään, että lopulta tulen pettymään pyörimiseen ympäri. Samat maisemat vilahtavat vauhdissa ohi, samat asiat tapahtuvat, satuttavatkin, samat virheet toistuvat aina vain uudelleen ja uudelleen, vaikka välillä unohdan tuon kaiken huumassani.

Tiedän, että makea mahan täydeltä aiheuttaa jossain vaiheessa etovan olon.

Haluaisin joskus irtautua yksinäisyydestä huvipuistossani ja jakaa hattarani jonkun kanssa. Haluaisin, että joku jäisi naurattamaan minua pidemmäksi aikaa kuin for a while, ja jaksaisi tulla kanssani Ferris Wheeliin. Silloin vauhdikkaasti pyörivä maailmani saattaisi pysähtyä vähäksi aikaa, voisin pystyä katsomaan tiettyä näkymää kauemminkin kuin ohivilahtavan hetken.

Gaydar ja muuta hyödyllistä käsilaukun täytettä

2006-02-08T14:13:00.000+02:00

Törmäsin eilen vanhaan tuttuun, joka oli seuralaisensa kanssa lounaalla. Vaihdettiin kuulumisia, ja sieltähän pläjähti se iänikuinen kysymys: no, onks sulla joku poikaystävä? Avauduin sitten että ei, olen todennut, että miehet ovat mahdottomia. Totta, hurrasi ystäväni, ja kiirehti selittämään: tääkin jätkä on muuten homo eikä mikään deitti! Niinkö, sanoin, ja nielaisin jatkon: mutta mähän tajusin sen jo kilometrin päähän!

Ihan tavallisen näköinen poika sinänsä, mutta mulle on kehittynyt suhteellisen tarkka pelisilmä tuon asian suhteen. Englannin slangissa jollain, joka tunnistaa homot, on gaydar eli homotutka (tulee siis englannin sanasta radar, tutka).

Rupesin miettimään, eikö olisikin näppärää, että olisi tuollainen tutka myös vaikkapa pettäjiä ja muita mahdottomia tapauksia varten. Aina, kun joku nilkki lähestyisi, alkaisi kuulua ulvovaa meteliä, ja tietäisi heti koota tavaransa ja poistua paikalta nenä pystyssä jättäen sen jätkän hämmentyneeksi kesken lauseen: käytsä täällä us...

Homotutka on ihan hyödyllinen, mutta mulla ei ole mitään homoja vastaan, sen sijaan epärehellisiä mulkkurunkkareita haluaisin välttää. Siispä olisin hyvin onnellinen, jos joku joskus keksisi tuollaisen välineen, joka mahtuisi sopivasti huulikiillon ja kännykän kaveriksi käsilaukkuuni. Onnistuisiko?
Kiitos.

Voih, miksi suostuinkaan tähän...

2006-02-06T19:38:00.000+02:00

En yleensä ikinä suostu vastaamaan tällaisiin kyselyihin. Nyt Irppu kuitenkin pyysi niin kauniisti, että päätin vahvistaa säännön poikkeuksella! Ja pakko myöntää, että näitä on loppujen lopuksi ihan viihdyttävää täyttää, menee vaan niin pirusti aikaa. Siksi tein nyt vain osan, loput seuraa joskus myöhemmin, kun jaksan kirjoitella!

TEN Random Things About Me
eli kymmenen rändömiä juttua Ingridistä.

1. Olen perfektionisti ja maailman ristiriitaisin henkilö.
2. Rakastan adrenaliiniryöppyjä - tästä ehkä johtuu ihastukseni vauhtiin ja vaarallisiin lajeihin, joita harrastuksiini kuuluu muutamia!
3. Toisaalta olen löhöilijä, joka tykkää lukea kirjoja nojatuolissa kaakaomuki kädessä. Ajattelin lukea seuraavaksi Rakel Liehun kirjan Helene. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta.
4. Minä juon mielummin olutta kuin siideriä.
5. Kuuntelen juuri tyylikästä espanjalaisartistia nimeltään Bebe, vähän aikaisemmin Playerissäni soi kestosuosikki Zen Café ja sitä ennen kesäisen letkeä suomireggae Jukka Poika.
6. Olen ollut elämäni aikana kaksi kertaa autokolarissa - tosin en ajanut itse kummallakaan kerralla. Enkä laske nyt mukaan pieniä peltikolhuja, joita niitäkin on muutama tullut teh... kröhöm, siis koettua.
7. Pidän juomapeleistä, mutta inhoan pullonpyöritystä.
8. Viime kesän hauskimpia (ja kalleimpia) kokemuksiani oli humalassa shoppaileminen. Suosittelen, jos tilille ilmestyy yhtäkkiä pari tonnia rahaa!
9. En osaa puhaltaa purkkapalloa. Olen siitä hyvin katkera.
10. Tänään joku seiskaluokkalainen poika tuli sanomaan mulle että moi, mitä kuuluu! Hämmennyin. Mitähän se halusi? Vastasin nauraen kiitos hyvää enkä jäänyt ottamaan selvää. Nykyajan lapset on sitten outoja. Mä ainakin pelkäsin kuollakseni abeja kun olin itse seiskalla.

NINE Places I’ve Visited
eli yhdeksän metkaa tai muuten vaikutuksen tehnyttä paikkaa maapallolla (näitä olisi tosin enemmänkin, tässä vain joitain hyviä esimerkkejä.)

1. Helsinkipyörä Linnanmäellä
2. Salzburgilainen kauppa, jossa ei myyty mitään muuta kuin pääsiäismunia. Hyllyittäin. Vuoden ympäri. Tajutonta.
3. Zorro-museo Morassa
4. Ainakin 2000-metrinen huippu Sierra Nevadassa.
5. Kevon luonnonpuisto Lapissa.
6. Australia: mm. Sydneyn oopperatalo, Iso ananas ja Uluru
7. Se silta Venetsiassa, missä Kauniita ja rohkeita on kerran kuvattu
8. Dachaun keskitysleiri lähellä Müncheniä
9. Suomen ihana Turku.

EIGHT Things I Wanna Do Before I Die
eli kahdeksan asiaa, jotka myös tulen tekemään.

1. Haluan nähdä niin paljon maailmaa kuin mahdollista. Tässä asiassa olen kyltymätön.
2. Haluan oppia lisää kaikesta, tulla viisaaksi, ja haluan kokea uutta koko ajan.
3. Haluan tutustua monen moniin uusiin ihmisiin ja myös pitää rakkaat ystäväni aina ja ikuisesti.
4. Haluan saada ammatin, jossa tunnen tekeväni hyödyllistä työtä.
5. Haluan pitää hauskaa.
6. Haluan ottaa tatuoinnin ja olla joskus rento rokkimummu, joka esittelee sitä lapsenlapsilleen. Ainoa pikku mutta on se, etten tiedä haluanko lapsia.
7. Haluan käydä laskuvarjohyppäämässä.
8. Haluan löytää jonkun, joka haluaa tehdä tämän kaiken kanssani. Ja lähtee itsenäisyyspäivänä kavaljeerikseni linnan juhliin ja näyttää upealta smokissaan.

SEVEN Ways To Win My Heart
eli seitsemän tapaa saada polveni veteliksi ja mahaani muurahaispesä (sekä hyvällä tsägällä päästä kanssani sinne linnaan)

1. Olemalla rehellinen.
2. Olemalla fiksu ja keskustelutaitoinen, sekä huumorintajuinen. Pitää olla edes jotain omia mielipiteitä, jotta mielenkiintoni heräisi. Ja tosikot älkööt edes vaivautuko.
3. Osaamalla laulaa tai soittaa minulle serenadin, toisin sanoen olemalla musikaalinen. Tai vaikkapa hyvin tanssitaitoinen. Mmm, ne latinot...
4. Olemalla hyvä suutelija, ja osaamalla valita oikea hetki kyseiselle toiminnalle.
5. Kehumalla tai hemmottelemalla minua. Myönnän olevani heikko! Saatan kapsahtaa kenen tahansa kaulaan, joka sanoo minua kauniiksi (no, melkein kenen tahansa). Se on hirveää, tiedän.
6. Ikäväkseni joudun myöntämään, että hyvä ulkonäkö tekee myös minuun vaikutuksen, vaikka toki sisin on tärkein. Mutta voi, pitkä, hyvin treenattu kroppa ja mielellään tummat silmät, ruskea tukka... koskaan niitä hylkäisi eeeeen, kuten Paula Koivuniemikin sanoo.
7. Tekemällä jotain älyttömän romanttista ja yllättävää joskus, kuten ottamalla samppanjapullo mukaan ja viemällä minut ihanalle kuutamoretkelle merenrantaan lämpimänä kesäyönä.

Tämä saa riittää tälle päivälle. Tulkaa nyt vaan kaikki ihanat uroot ovelleni kehumaan kauneuttani se samppanjapullo kainalossa! Ei sit kannata valita mitään kovin halpaa!

Ainiin, olen pahoillani, mutta kieltäydyn pyytämästä ketään osallistumaan tähän meemiin (en edes tiedä mitä tuo tarkoittaa, kirottu tietsikkaslangi). On tarpeeksi julmaa, että menee itse sekaantumaan tähän meininkiin - että vielä yllyttäisi muita, siitä voi joutua helvettiin.
Hih, vitsailen vain, älkää ottako mua liian tosissaan.
To be continued... tack och adjö!

Lihamarketin loppuunmyynti

2006-02-05T12:35:00.000+02:00

Kas vain. Missikisat ovat tänään. Lööpeistä taisin sivusilmällä vilkaista viime viikolla, että yksi finalisteista on jo ehtinyt tippua pois ennen kisan huipennusta. Voi sitä raukkaa, joka ei pääse näyttämään räikeäksi maalattua naamatauluaan telkkariin, keikistelemään lavalla bikineissä ja korkokengissä (jep, jokatytön perus arkiasu), tai laukomaan sellaisia ihania fraaseja kuten "Moi mä oon Pirjuli Peräseinäjoelta ja jos saisin kolme toivomusta, haluisin uudet rakennekynnet, Miss Universumiksi, ja, tota, maailmanrauhaa!"

On hassua, miten pienenä aina odotin missikisoja kuin kuuta nousevaa. Niitä oli tosi jännää katsoa, ja kaikki ne tädit oli niin nättejä, ah ja voi. Ja kai sitä jokainen pikkutyttö joskus haaveilee misseydestä itsekin. Jos oikein muistan, pidin missikisoihin menemistä samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin sitä, että joku päivä pääsen linnan juhliin. Jossain vaiheessa onneksi kasvoin ulos tuosta epärealistisesta kuvitelmasta (puhun nyt siis missikisoista, en linnan juhlista - sinne olen edelleen menossa!) ja tajusin kauneuskilpailujen raadollisuuden. Ihailu muuttui halveksunnaksi.

En väitä, että kaikki misseiksi pyrkivät olisivat typeriä bimboja, mutta siis ihan tosissaan, kuka täysijärkinen ihminen vapaaehtoisesti haluaa tuollaiseen julkisuuden riepotukseen? Se menee yli ymmärrykseni. Varsinkin nyt kun olen samaa ikäluokkaa noiden "nättien tätien" kanssa, ja eihän ne mitään tätejä ole, herranjestas. Nuoria tyttöjä, joilla olisi niin paljon parempiakin tulevaisuudennäkymiä kuin päätyä jonkun jääkiekkoilijan nukkevaimoksi.

En aio tänään illalla katsoa kisoja telkkarista. Suoraan sanoen koko tuo touhu kuvottaa minua ja tekee vain surulliseksi. Toivottavasti itse lihakimpaleilla on kivaa. Veikkaan, että naudan sisäfilee voittaa.

Sana on vapaa.

2006-02-03T13:31:00.000+02:00

Varoitan jo valmiiksi: mulla on paljon sanottavaa. Ja siitä haluankin nyt avautua.

Olen seurannut kiinnostuneena lehtien viime päivinä ahkerasti uutisoimaa aihetta sananvapaus. Tanskalainen Jyllands-Posten -sanomalehtihän julkaisi 30. syyskuuta sivun, jolla oli pilapiirroksia islamilaisesta profeetta Muhammedista, ja esimerkkiä seurasivat Norjan, Ranskan, Iso-Britannian, Saksan, Espanjan, Italian ja Hollannin mediat. Tämä on lievästi sanottuna ottanut islamilaista maailmaa päähän. Koraanissa kielletään - vaikkakin tulkinnanvaraisesti - ihmishahmoiset ja erityisesti profeetta Muhammedia esittävät kuvat.

Sekä Jyllands-Posten, Tanskan viralliset tahot että EU:n komissio ovat sanan- ja ilmaisunvapauden nimissä kieltäytyneet pyytämästä anteeksi kuvien aiheuttamaa loukkausta muslimien pyhää profeettaa kohtaan. Seurauksena tästä Tanskan liput palavat, suurlähetystöihin hyökkäillään ja mikä pahinta, Arlan tuotteet ovat boikotissa useissa islamilaisissa maissa. Eipä voida enää mainostaa, että jokaisessa meissä asuisi pieni lehmä, uskoisin että maailman noin 1,5 miljardia muslimia kyseenalaistavat asian tällä hetkellä!

Missä kulkee raja, mitä saa sanoa, kirjoittaa tai kuvata? Ymmärrän, että omien mielipiteiden laukominen ehdottomina totuuksina asiasta, joka voi loukata jonkun kulttuuria, uskontoa tai henkilöä, on väärin. Olen silti sitä mieltä, että jokaisella tulisi olla oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Jos minua huvittaa esimerkiksi käyttää vittu-sanaa tai julkaista pilakuva jostakusta täällä blogissani, teen sen ilman sen kummempaa pohdiskelua siitä, onko se loukkaavaa. Eikä kukaan voi estää.

Mutta olisiko soveliasta, että vaikkapa pilkkaisin oikeasti pahansuovasti jotain tai jotakuta? Poliitikkoa, tuttuani, julkisuuden henkilöä, uskontoa, valtiota? Jos osoittaisin hyväksyntäni Jyllands-Postenin kuville, jäljittäisivätkö ja lynkkaisivatko muslimiterroristit minut?

En usko, sillä Suomessa sananvapaus on todellisuutta, toisin kuin vaikkapa Venäjällä silloin tällöin. Tanskan tapaus herättää kuitenkin ajatuksia: se on hyvinvoiva pohjoismaa, jossa sanan kuuluisi olla täysin vapaa, mutta nyt tuo asia on vaakalaudalla. Pitäisikö Tanskan myöntyä ja luopua sananvapausideologiasta pysäyttääkseen mielenosoitukset ja uhkailut terrori-iskuista?

Minä itse (ah, sanapari, josta saisin punakynäpiiskaa) pulauttelisin mielelläni suustani kaikki asiat, mitä mieleen tulee. Se ei aina käy päinsä. Sain juuri kokea sen nahoissani äikän aineen kohdalla. Äidinkielenopettajan tuomio oli tyly: 60 pistettä, aiheen vierestä kirjoitettu. Auts! Paskapaskapaska. Pieni tipautus maanpinnalle, kun olen E:stä tai L:stä haaveillut, ja tähän asti on vaikuttanut ihan lupaavalta. Nyt innostuin vain hieman liikaa kritisoimaan kristinuskoa, kun tarkoituksena oli kirjoittaa ainoastaan omasta näkökulmasta Isä meidän -rukoukseen. Hups. Yo-kokeissa pitää sitten varoa, siellä en aio ottaa riskejä, sillä tehtävänannot ovat niissä laki. Piste. Ei minkäänlaista joustamista.

Olen siis itsekin julmalla tavalla joutunut sananvapauden riiston uhriksi! Minua kiinnostaakin kysymys, mitä arkipäivän sananvapaus on. On nimittäin olemassa tietyt normit, joiden mukaan tulisi käyttäytyä ja ilmaista asiansa. Muutan puhetyyliäni eri tilanteissa ja eri henkilöiden kanssa jatkuvasti. Keskustelun sävy voi olla vakava, provosoiva, varautunut, kiusoitteleva, flirttaileva, virallinen, vitsaileva ja niin edelleen. Vaatii tilannetajua, että osaa käyttäytyä niiden kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, jotka keskustelukulttuurissa vallitsevat.

Eilen eräs ystäväni sivalsi minua huomaamattaan sanoillaan, hän kun ei tunnu yleensä noita normeja ajattelevan. Tämä neiti rupesi juttelemaan ihan niitä näitä ystävästään, joka sattuu olemaan juuri se herra, johon jouduin pettymään. Reaktioni yllätti itsenikin: vetäydyin vaistomaisesti taaksepäin, hymyni hyytyi ja minun oli vaikeaa päättää, minne katsoa. Minusta on tällä hetkellä ihan ok puhua siitä henkilöstä, niin kauan kuin aloitteen teen minä, keskustelukumppani on joku, jonka kanssa minusta on luontevaa puhua, ja puhe liittyy asioihin, joita pystyn käsittelemään sitä ihmistä koskien. Onneksi olimme suuremmassa seurueessa, niin että kukaan tuskin kiinnitti hirveästi huomiota ahdinkooni.

Jos joku on juuri eronnut tyttö- tai poikaystävästään, ei ole soveliasta alkaa ylistämään tätä eksää sen henkilön kuullen. Aivan kuten jos joku on juuri menettänyt läheisen tai sukulaisen, tai vaikkapa vanhemmat ovat eronneet, minusta pitää varovasti kuulostella, kaipaako tuo ihminen asiasta puhumista, vai eikö hän ole vielä valmis siihen. Liian pikainen asian esilleotto voi olla isku päin naamaa.

Sananvapaus on osa demokratiaa, mutta sitä pitää kuitenkin käyttää tietyllä varauksella ja hienotunteisuudella niin mediassa kuin yksittäisten ihmisten keskenkin. Minä kunnioitan sitä päätöstä, että Jyllands-Posten ei pyytele anteeksi julkaisemiaan kuvia. Olisi kuitenkin ollut syytä miettiä, onko niistä saatava julkisuus ja keskustelu sen arvoista, että kristillisen ja islamilaisen maailman välillä oleva kuilu syvenee entisestään, kun sitä tulisi päin vastoin yrittää kaventaa.

Nyt olen ehkä saanut purkaa tarpeeksi mieltäni, ihanaa! Oloni on heti parempi. Kivaa, että tänne saa kirjoitella juuri niitä sanoja, mitä tahtoo.

Muuten, tästä aiheesta kirjoitetaan myös muun muassa Apinalaatikossa ja Helsingin Sanomissa.

Senkin kyltymätön!

2006-02-02T10:54:00.000+02:00

Surffailin sattumalta Ylen Pyhät ja pahat -ohjelman sivuilla sijaitsevaan syntitestiin, joka lupaa määritellä kolme omaa hyvettäsi ja pahettasi. Tuumasin, että kuulostaa mielenkiintoiselta, kokeillaan! Yllätyin hieman tuloksista, sillä perisynnikseni määriteltiin hekumallisuus.

Mitä se edes on? Voiko sitä syödä?

Kun luin tekstiä eteenpäin, se vaikutti oikeastaan ihan järkeenkäyvältä. "Hekumallisuus on kyltymättömyyttä. Hekumallinen ihminen tarvitsee joka päivä uuden todistuksen siitä (ja mielellään monta), että minä olen hyväksyttävä ja haluttava. Hekumallinen haluaa muiden halua ja ihastuu muiden ihastumiseen."

Se, että ei ihastu toiseen ihmiseen, vaan ihastumiseen itseensä, on kieltämättä mulle ongelma. Lisäksi myönnän mielihyvämetsästyksen, elämyshakuisuuden, ajoittaisen työnarkomanian ja harkitsemattoman toiminnan. En ihan tiedä "hingunko hurmiota" ja "palvonko omaa ruumistani" mutta ei kai sekään mitään ihan hirveää olisi - ja mielummin olen hekumallinen kuin vaikka hengeltäni veltto tai huumorintajuton!

Mahdotonta.

2006-01-31T23:57:00.000+02:00

Kukaan poika ei ole itkemisen arvoinen - paitsi ehkä Johnny Depp, näin sanoi viisas ystäväni kerran. Hyvin totta. Eikä mua kyllä ole yhtään itkettänytkään. Aika pitkälti jatkan vaan siitä, mihin jäin. Se ei välttämättä ole se tilanne, jossa kaikista mieluiten haluaisin olla, mutta kelvatkoon.

Vaikka juuri nyt tuntuu siltä että miehet ovat mulle vain pahasta, mua alkoi harmittaa, että en lauantaina nähnytkään herra Kollegaa. Se teki nimittäin yllättäen aloitteen viime viikolla, mutta en oikein tiennyt miten suhtautua. Meidän välillä oli tähän asti ollut sellainen harmiton työkaverien flirttailusuhde, jonka en uskonut johtavan mihinkään. Lisäksi mietin liikaa sitä yhtä toista. Ja nyt saattaa olla liian myöhäistä muuttaa mieltään, hra K poistuu joksikin aikaa kuvioista. Ois ollut ihan kiva olla ovi heti auki johonkin suuntaan - tosin sen ovi on kuulemma aina auki mulle, jos eksyn sen uusille hoodeille!

Lisättäköön siis mahdottomien herrojen listaan ne, jotka muuttavat juuri pois kun jotain alkaa tapahtua. Lista voisi näyttää tältä:

MAHDOTTOMIA
1. Sitoutumiskammoiset
2. Varatut
3. Itseään täynnä olevat
4. Pettäjät
5. Lapselliset
6. Liian vanhat
7. Sellaiset jotka haluat pitää vain kaverina, tai toisin päin.
8. Ällöt
9. Pois muuttavat
10. Kavereiden ex-poikaystävät

MAHDOLLISIA TÄLLÄ HETKELLÄ
1. Johnny Depp

Hmm, näitä kumpaakin pitää vielä vähän kehitellä.

Romahdusvaaran merkkejä ilmassa

2006-01-30T23:09:00.000+02:00

Aargh. Just tänään aikaisemmin iltapäivällä pääsin ajattelemasta, että elämä hemmottelee mut piloille, niin kauan tätä selittämätöntä onnen tunnetta on jatkunut.

Olin vihdoin saanut itseäni niskasta kiinni ja aloittanut reaaliin lukemisen.
Puhelu tuli täsmälleen kun oli sovittu, mutta arvasin jo sen olevan huono merkki.

Hyvää kuuluu, kiitos vaan. Joo, ylppärit on ihan pian, totta... No, mitä. Ai on ollut vaikeaa ja sekavaa? Oot kuitenkin kelannut asioita? Ja neiti ex on nyt antanut anteeksi? Voi kun. Mukavaa. Tosihyväjuttu. Että nähtäis kuitenkin joskus? Tuskinpa. Ookoo. No kivakiittimoi.

En jäänyt roikkumaan linjalle ja kuuntelemaan tuuttausta. Se sai hoitaa sen puolen.

Vähään aikaan en kyennyt minkäänlaiseen ajatteluun, kädet vaan vapisi ja sydän pamppaili hulluna. Yritin jatkaa muistiinpanojen tekemistä, mutta pystyin tuottamaan paperille ainoastaan kirosanoja ja tärisevää viivaa.

Olin tavallaan valmistautunut pahimpaan, teen niin aina, itsesuojeluvaistoni käskee siihen. Pettymyksen tunnetta oli silti vaikeaa kieltää. Poltin varmaan puoli askia ketjussa ja aloin vihdoin rauhoittua. Minähän ryhdistäydyn. En anna tällaisten pikkujuttujen masentaa.

Tein muistiinpanoni valmiiksi, ostin uudet kengät ja vedin tajuttoman rankan ohjelman salilla.

Saatan joskus huojua, mutta pysyn silti tiukasti jaloillani.

Suhteestani kännykkään

2006-01-29T21:51:00.000+02:00

Puhelimeni on minulle rakas, vaikka en tunnustakaan olevani kännykkäriippuvainen. Ehkä siksi suhteeni omaan telefooniini on aina ollut niin intiimi, kun olen pienen elämäni aikana omistanut niitä vain kaksi - ihanan vaaleansinisen 3110:n, jonka kohtaloksi koituivat hieman liian kosteat vaahtobileet australialaisessa rantakaupungissa, sekä nykyiseni eli tyylikkään beige-valkoisen 3510:n.

Ilahdun aina, kun puhelimeni soi. Soittaja on harvoin epämieluinen, kuten gallupintekijä tai ET-lehden kaupittelija. Silloinkin pyrin ottamaan kaiken huvin irti tilanteesta ja häkellyttän soittajan vastaamalla jokaiseen kysymykseen "sukkahousut" . Saatan myös teeskennellä kiinnostunutta ja kysellä paljon asiaankuuluvia kysymyksiä (Lehtenne sopii siis myös yli 90-vuotiaille? Ahaa, entä onko siinä ruokaohjeita tai pitsinnypläysvinkkejä? Ja treffipalsta? Eikö? No onko se edes Yhtyneiden kuvalehtien jäsen?) ja lopuksi totean iloisesti että ohhoh, onpas kello paljon! Täytyykin mennä tästä takaisin makuuhuoneeseen, jossa asiakkaani on odottanut jo puoli tuntia sidottuna sänkyyn nahkanaamio kasvoillaan!
(Okei, myönnän olevani kamala, mutta en tee tuota kuin niille kaikista raivostuttavimmille tapauksille, hähää. Sitä paitsi munkin päivääni puhelinmyyjänä piristäisi tuollainen asiakas, vaikkei kauppoja tulisikaan, niin olisipa kavereille jotain kerrottavaa!)

"Onpa ärsyttävä soittoääni!", mulle kommentoidaan silloin tällöin. No, ehkä se on ärsyttävä, mutta olen tottunut siihen, onhan se ollut sama yhtä kauan kuin minulla on ollut nykyinen puhelimenikin. Ihan kuin meillä olisi salainen sopimus sen kanssa: Minä olen Running Late, sinun Soittoäänesi. Älä pidä muita soittoääniä. Viime kesänä tosin hairahdin kokeilemaan jotain toista, iloista ja kesäistä pimputusta, mutta eihän siitä mitään tullut. Running Late on hektinen, nopea ja vaativa, se saa mut syöksymään kännykkäni kimppuun kuin hukkuvaa pelastamaan. Siitä en luovu, ainakaan ennen kuin kolmeviisyksnollastani aika jättää.

Mulla ei yleensä ole tapana jaaritella puhelimessa tuntikausia. Poikkeustapauksia ovat puhelut ystäväni neiti Moottorisahan kanssa. Nuo soitot ovat yleensä hieman sekavia ja hassuja, mutta aina mitä viihdyttävimpiä. Hänen hurmaavaan puhelinkulttuuriinsa kuuluu ajoittainen intoutuminen hyräilemään ja unohtuminen keskittymään johonkin aivan muuhun asiaan kesken puhelun. Joskus kauan sitten tämä oikutteleva käyttäytyminen hämmensi minua, mutta olemme sittemmin löytäneen yhteisen sävelen ja hänen nimensä välkkyminen kännykkäni ruudulla nostaa tuon tuostakin hymyn huulilleni.

Hauskimpia puhelinkeskusteluja olenkin käynyt juuri neiti Moottorisahan kanssa, esimerkiksi yhtenä uutena vuotena katsoimme keskellä yötä Rion sambakarnevaaleja telkkarista eri paikoissa ja kommentoimme tapahtumia innokkaasti:
- Noilla on kyllä tosi mauttomat asut!
- Niin, mutta kato miten toi yksi lihava vetkuttaa! Vau.
- Joo! Voitko muuten uskoa, että tuolla tapahtuu eniten sukupuolitautien tartuntoja kaikista maailman tapahtumista?
- Ihan tosi?

Viime uuteen vuoteen puhelimeni taas liittyy ikävämmällä tavalla. Unohdettuani sen erään juhlapaikan pöydälle aiheutin katastrofin ja hermoromahduksia useammille henkilöille. Sen jälkeen vannoin liimaavani kännykkäni käteen kiinni. Vaikka en ole mennyt ihan niin pitkälle, olen käyttäytynyt hieman hysteerisesti puhelimeni olinpaikkaa koskien siitä välikohtauksesta lähtien. Oman puhelimen ikävä puoli on se, että kaikki olettavat sen olevan aina mukana eli pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa.

Myöskin inhoan odottaa (useimmissa tapauksissa jonkun herran) puhelua, jota ei vaan koskaan kuulu. Sitten alkaa spekulointi: akku loppu? saldo kiinni? puhelin varastettu? auto-onnettomuus? avaruusoliot tulleet ja kaapanneet kyseisen henkilön toiseen galaksiin tehdäkseen tälle julmia ja kiduttavia kokeita? Ei helvetti, nyt on soitettava ja kysyttävä!
(Virhe, virhe, virhe! Miehet haluavat olla saalistajia, joten sääntö nro 1 on: älä soita hänelle, anna hänen soittaa sinulle. Jos Bridget Jonesiin on mitään luottamista.)

Huh huh, tulipas paljon tarinaa kännyköistä. Todella yllättävää. Eihän tätä varmaan hullukaan jaksa lukea. Toivon mukaan olen taas oppinut jotain enkä vain kuluttanut turhaan aikaa kun olisin voinut olla nukkumassa - olen aivan pirun väsynyt, mulle ei nimittäin oikein riitä sellaiset neljän tunnin yöunet!

Armeijasta

2006-01-26T11:36:00.000+02:00

Kunnon väittely voi olla hyvin nautinnollista. Käyn mielelläni kiivaita keskusteluja niistä asioista, joista minulla on tiukat mielipiteet. Yksi näistä aiheista on armeija. Miespuolisten henkilöiden mielestähän armeijaan haluavalla naisella on pahoja lapsuuden traumoja tai jokin vain viiraa päässä. Eihän nainen voi siellä pärjätä!

Ai ei vai? Minä väitän, että jos menisin armeijaan, pärjäisin paremmin kuin nuo lukuisat pleikkarin edessä kasvaneet pullamössöpojat. Osaan jo valmiiksi monia asioita, joita armeijassa vaaditaan, enkä epäile, etteikö hyvä peruskuntoni kehittyisi vuoden aikana yhä paremmaksi.

Silti en menisi armeijaan. Vaikka se muuten kiinnostaakin, mulle ei sovi sellainen kuri ja käskyttelykulttuuri mikä siellä vallitsee. Kuulemma siksi miehet pitävät armeijaan hakeutuvia naisia hulluina, kun nämä vapaaehtoisesti tulevat käskyttelyä sietämään - ja sekös miehiä kismittää, jos nainen kohoaa sellaiseen asemaan, että pääsee tekemään tuon käskyttelyn!

Aiheeseen liittyen kehotan tutustumaan myös Nylon Beatin mainioon kappaleeseen Valmis oon vaikka armeijaan. Yks kaks!

Tyyntä myrskyn edellä?

2006-01-24T15:28:00.000+02:00

Hypotermiassa potilasta paleltaa ensin hirveästi. Kuitenkin juuri ennen tappavaa ruumiinlämpötilan jäähtymistä tulee todella lämmin ja mukava olo, sellainen hieman poissaoleva ja uninen. Voi tehdä mieli jäädä esimerkiksi hankeen makaamaan - on hyvä olla.

Nyt mietin, onko tämänhetkinen iloinen mielialani vain tuollainen oire ennen lopullista romahtamista.

Taidan olla suorastaan vainoharhainen, kun joudun kelaamaan tällaisia asioita! Pöh. Senkin hölmö, lopeta!
Minä. Nautin. Elämästä.
Piste.

Vahingonilo on paras ilo.

2006-01-23T22:45:00.000+02:00

Olen tosi hyvällä tuulella ja lopettanut kaikenlaisen murehtimisen hetkeksi. Hurraa! Toivottavasti tällainen meininki jatkuu.

Hyvät kaudet tulevat ihan yhtä salakavalasti kuin huonotkin. Yhtäkkiä vaan on energiaa ja lannistunut fiilis on poissa, vaikka mitään erityistä ei ole tapahtunut. Olen aivan yhtä sotkussa ihmissuhteiden maailmassa kuin ennenkin, ja kiirettä pukkaa enemmän kuin koskaan, mutta olo on huoleton ja kevyt kuin sellaisissa ah-niin-pirteissä laihdutustuotteiden mainoksissa!

Nykyisin hemmottelen itseäni usein; istun kahvilassa, katson elokuvaa jätskiä syöden tai jään nukkumaan aamutuntien ajaksi. Miksi tehdä elämää vaikeaksi itselleen ja keskittyä ainoastaan ikäviin juttuihin ja velvotteisiin? En halua odottaa sitä, että ehkä joskus tulevaisuudessa olen onnellinen.

Tunnen suurta vahingoniloa jotain tuntematonta kohtaan siitä, miten hyvin pärjään! Hähää, en ole sittenkään ihan toivoton tapaus!

Herrat pitävät vaaleaveriköistä

2006-01-19T22:26:00.000+02:00

Voiko olla, että huomaamattani joku on käynyt kirjoittamassa otsaani "tule ja petä tyttöystävääsi kanssani"? Tajusin nimittäin erään asian. Vedän puoleeni erityisesti varattuja herroja. Liekö vaalea hiuskuontaloni syy, vai käyttäydynkö tietämättäni jollain tapaa provosoivasti?

Luin jokin aika sitten espanjalaisesta naisesta, joka oli kirjoittanut kirjan aiheesta "los caballeros las prefieren rubias pero se casan con morenas", vapaasti suomennettuna herrat pitävät vaaleaveriköistä mutta menevät naimisiin brunettien kanssa. Hmm. Ehkä tästä on kyse. Miehet pitävät blondeja heitukkoina, joiden kanssa voi hetken pitää hauskaa ja sitten palata katuvaisena (tai sitten ei niin katuvaisena) brunetin tyttöystävänsä kainaloon.

Jossain kuitenkin on vikaa, sillä en suostu myöntämään, että hakeutuisin vapaaehtoisesti tähän rooliin. En halua olla mukana aiheuttamassa pahaa mieltä tyttöystävälle (brunetti tai ei!), pettäjälle (joka toisaalta ansaitsee pahan mielen teostaan) tai kaikista vähiten itselleni.

Ongelma on siinä, että Pettäjä ei yleensä tule maininneeksi, että seurustelee, ennen kuin on liian myöhäistä.

Paljon opittavaa kissaimperiumilta

2006-01-18T17:02:00.000+02:00

Nothing

Yesterday
the sky looked sweet
when we dropped
a big bomb at our feet
and sometime soon
we all might zoom
to space and continue
with another zoo

Work and pace
for paper face
spend it wisely
and keep it safe
because the human race
is a non-stop race
with too many trials
but no real case

Something about this second
something about this hour
take away the money
then the time becomes the power
a moment just to swim
and to shower and to sing
and to brighten and to dim
and to sleep and to wander in

Nothing
oh sweet nothing
today we're doing nothing at all

Yesterday
I climbed a hill
then cycle down speedy
on a great big wheel
feeling ill
laboured still
grinding and stressing
in that giant mill

Drove a car
stop and start
round and round in circles
never got too far
running barefoot
on the hot hot tar
'cause if you stop
then you burn
then your feet get scars

Something about this instance
something about this minute
striving for the future
but don't realise that we're in it
a moment just to float
to ponder and to dote
to dry and to soak
and to take a little toke of that

Nothing
oh sweet nothing
today we're doing nothing at all

F. Riebl
www.thecatempire.com

Unelmien mies suomiverkkareissa?

2006-01-17T15:22:00.000+02:00

Unet ovat todella mielenkiintoinen ilmiö. On kiinnostavaa miettiä, mitä alitajunta milloinkin haluaa sanoa, tai mihin asiaan jokin tietty yksityiskohta unessa liittyy. Joskus unen yhteys edellisen päivän tapahtumiin tai päässä pyörineisiin ajatuksiin on selvä, toisaalta on hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi suomiverkkareihin pukeutunut mies varastaa punaisen polkupyöräni ja ruuvaa siitä tangon irti pimeällä satama-alueella.

Viime kesän lopulla näin monta viikkoa unta yhdestä ihmisestä. En saanut sitä poistumaan ajatuksistani. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että se ei ollut sen kaiken murehtimisen arvoinen jätkä, sillä näin sen sellaisena kuin halusin nähdä, enkä tuntenut sen oikeaa luonnetta. Petyin sekä itseeni että siihen. Nyt meidän välit on huonot, mutta en enää jaksa olla siitä asiasta surullinen. Se oli Herra Lapsellinen. Joskus vuoden ikäero väärään suuntaan voi merkitä paljon.

Kun olen hermostunut ja levoton, pyörin sängyssä saamatta unta. Inhoan sitä. Silloin olen seuraavana päivänä vielä väsyneempi ja stressaantuneempi, se on kuin noidankehä. Toisaalta on hauskaa olla ainoa, joka on hereillä. Koko maailma tuntuu pysähtyneeltä ja on niin hiljaista. Joskus, kun en saa unta, käärin peiton ympärilleni ja menen takapihalle polttamaan yhden tupakan. Lumi narskuu jalkojen alla ja hengitys höyryää. Katselen kuuta taivaalla ja totean, että sielläpähän se taas möllöttää niin yksin. Ja mä täällä. Some things never change.

Vastuuntunto, voipuminen, vaalipäivä

2006-01-15T18:29:00.000+02:00

Harrastaminen on tärkeää ja lapsi on terve kun se leikkii!

Jep. Viikonloppu on ollut sellaista revitystä, että mun tekisi mieli vaan maata sohvalla liikkumatta, voivotella ja tuijottaa kattoa. Olen perjantai-illasta asti juossut paikasta toiseen, pitänyt huolta muiden viihtyvyydestä ja siitä, että kaikilla on hauskaa ja asiat hyvin. Samalla oma oloni on ollut enemmän tai vähemmän henkisesti ja fyysisesti pahoinvoiva, mutta sitähän ei saa näyttää, vaan pitää jaksaa hymyillä ja kannustaa. Asetan refleksinomaisesti muut ihmiset itseni edelle. Se on mun tehtäväni. Marttyyri mikä marttyyri.
Nyt olen väsynyt mutta ihan onnellinen. Tunnen sairasta mielihyvää siitä, että jaksoin taas loppuun asti, puolikuntoisenakin. Minähän en luovuta. Enkä taida tiedostaa omia rajojani. Se ei ole mikään ylpeilemisen aihe.

Jaksoin tänään kävellä äänestyspaikallekin. Vielä matkalla leikittelin ajatuksissani kahden numeron välillä. Sitten päätin, että toinen kierros olisi ihan hyvä juttu. Ja se, että estää epämieluista ehdokasta pääsemästä sille. Kuinka ovelaa. Nähtäväksi jää, miten käy - ääni se vain on muiden joukossa.

Tavallaan tämä harrastusviikonloppu oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Se vei ajatuksia välillä pois ihmissuhdekuvioista. Mun pitäisi pitää itseni vastaisuudessakin yhtä kiireisenä, jotta pystyisin unohtamaan. Äsken päätin nimittäin oikein panostaa ja pohtia tarkkaan, miltä tämä tilanne siitä toisesta tuntuu. Lopputuloksena ahdistuin pahasti. Ehkä olisi paras antaa asian vain olla.

Onneksi keskustelin eilen ystäväni Herra Hyväntahtoisen kanssa (hih, näitä nimiä on hauska keksiä!). Olemalla niin varaukseton ja mukava kuin se onkaan se palautti mun uskon siihen, että kaikki miehet ei ehkä ole sikoja. Se on aina ihan kiva huomata.

Lähden nyt potemaan flunssaani kun mulla vihdoin on siihen hetken mahdollisuus.

You're on hold, please wait.

2006-01-12T16:11:00.000+02:00

Inhoaako kukaan muu sitä, että pitää jonottaa puhelimessa? Tai jos soittaa kaverille ja se laittaa sut pitoon?

Oon käynyt tänään kuvitteellista keskustelua päässäni Herra Sitoutumisvaikeuksien kanssa. Tiedän, että pitäis vaan yrittää ymmärtää ja blah blah, mutta ei sille voi mitään, mitä kelaa. Keksin hienon metaforan meidän tilanteelle: se jumalauta laittoi mut pitoon.

Mä soitan sille. Voi olla, että sitä huvittais ottaa mun puhelu vastaan, mutta sillä on joku toinen vielä pahasti kesken, eikä se pysty just nyt priorisoimaan mua. Ja mitä mä teen? Lupaan odottaa kiltisti kuin lammas. Luotan vain sokeasti, että sitten kun se pääsee irti siitä toisesta puhelusta, kaikki on hyvin. Mutta entä jos siinä menee kauan? Kuukausi? Pari kuukautta? Puoli vuotta?

Jossain vaiheessa mun vitutus tulee pakosti kasvamaan liian suureksi ja painan c-näppäintä. Odottaminen ei oo ihan se mun juttu.

Mutta kun taisin ottaa ja mennä ihastumaan siihen. Prkl.

Back to business

2006-01-11T12:32:00.000+02:00

Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle lähiaikoina, sillä elän oudossa levottomuuden ja keskityshäiriöiden tilassa. Uusi vuosi sai yllättäen mun elämän heittämään hurjan voltin ja viime viikko on ollut tunnustelua, putosinko jaloilleni vai tulinko pää edellä alas. Eilen tunsin pitkästä aikaa mukavaa kutkutusta vatsanpohjassa ja syvää turvallisuuden tunnetta, kunnes sain taas kylmää vettä niskaan ja tilanne loppui vakavaan ja ikävään keskusteluun. Pakko kai niitäkin käydä aina välillä.

Koulu on taas alkanut ja olen käynytkin siellä aina välillä. Nyt on viimeinen tilaisuus ottaa takaisin ne tunnollisesti koulussa kolme vuotta istutut tunnit ja skipata muutama ihan vain sen kunniaksi, että kohta niin ei enää voi tehdä. Tavallaan surullista, että tämä vaihe elämässäni loppuu, mutta tavallaan mulla jo hajoaa pää lukioon ja joihinkin ihmisiin siellä. Sen huomaa, sillä hoidan kaikki koulujutut niin vasemmalla kädellä kuin mahdollista. Taivas on lukion loppu ja kuusi ällää. Mulle riittää parikin.

Olen joutunut toteamaan liian monta kertaa parin viikon sisään, että ei oo helppoo kun on vaikeeta. Jään odottelemaan sitä ihmettä, että joskus asiat voisi rullata helposti ja mennä niin kuin pitäisikin. Mutta ei pitäisi valittaa. Olen myös huomannut, että elämä on välillä niin pirun kivaa ja jotkut ihmiset on vaan niin mukavia, etten ansaitsisi niitä omakseni. Kuitenkin ne vaan on mun elämässä ja tiedän, että pysyvät myös. Hymyilyttävä ajatus.

Hurraa.

2005-12-28T12:46:00.000+02:00

Joulu meni verkkareissa sohvalla makoillen ja kirjaa lukien. Nyt olen taas saanut itseäni niskasta kiinni, heittänyt verkkarit kaapin perälle, lopettanut jatkuvan suklaan syömisen ja alkanut urheilla. Que bueno!

Olen aika onnellinen, sillä joulua edeltänyt ahdistus ja erityisesti joulukuun puoliväliin sijoittunut outo masennus ovat poissa. Koska en keksinyt mitään muuta järkevää selitystä tälle ilmiölle, päättelin eläneeni viimevuotisia tapahtumia uudelleen. Silloin jouduin päästämään irti toisesta elämästä, rakkaiksi muodostuneista perheestä ja ystävistä.

Vuodessa, jonka vietin ulkomailla, ehdin luoda uudenlaisen elämän lisäksi uudenlaisen itseni. Itse asiassa muutos oli vielä kesken, mutta kun palasin Suomeen, tuntui kuin mut olisi paiskattu kylmään ja pimeään menneisyyteen, jossa multa oletettiin tiettyjä asioita, eikä kukaan ymmärtänyt muutostani.

Pariin viikkoon en olisi halunnut tehdä muuta kuin käpertyä kerälle ja uikuttaa. Tai ehkä huutaa ääneen. Onneksi on ihania ystäviä ja perhe - pian olin taas aika pitkälti oma itseni, se, joka oli lähtenyt. Tuon ajatuksen hyväksyminen ja sopeutuminen takaisin olivat kuitenkin niin tuskallinen prosessi, että mun on kai ollut pakko vain yrittää unohtaa. Nyt kipeä ajankohta herätti silloiset tunteeni jossain alitajunnassa.

Kaikenlaista. Olen taas toivottavasti vähän viisaampi. On niin vaikeaa tulkita itseään joskus.

Joulu... ja kohta uusi vuosi.

2005-12-23T16:29:00.000+02:00

Tänä vuonna olen tehnyt hälyyttävän vähän uusia asioita. Siksi päätin nyt sen loppumetreillä yrittää parantaa tilannetta. Kelasin, että blogin kirjoittaminen voisi olla ihan mielenkiintoinen juttu. Tämä on hyvä projekti vuodelle 2006.

Joululoma alkoi eilen ja koin jo syviä ahdistuksen tunteita - en näköjään ole tyytyväinen mihinkään, sillä olen hehkuttanut ajatusta lomasta jo kauan... Ongelma on se, etten osaa olla tekemättä mitään, mutta toisaalta olen syksyn jäljiltä niin hajalla, etten jaksa tehdä mitään. Pitäisi kuulemma ottaa kaikki hyöty irti tästä ajasta ja lukea jo kevään ylppäreihin, mutta sen on pakko olla jollain tapaa kiellettyä aatonaattona, eikö totta?

Nyt lähden leipomaan torttuja ja sulattelemaan ajatusta, että kirjoitan nykyään blogia.
Hyvää joulua. Sormet ristiin, että huomenna ei sada vettä.